Muusikoiden.net - Keskustelu
Kirjoittaja:	carnation
Alue:	Rock, pop, alternative
Aihe:	Hauku oma suosikkisi!
Aika:	03.07.2009 18:44
80-luvun sateinen ja surullinen Manchester. Työtön New York Dolls- ja James Dean -fani Steven Patrick Morrissey päättää perustaa tyhjänpäiväisen indieyhtyeen luurankomaisen ystävänsä kitaristi Johnny Marrin kanssa. Mukaan haalittiin jostain kortteleiden syövereistä Andy Rourke ja Mike Joyce, joiden kasvoja tuskin kukaan enää edes muistaa. Kykenemättömiä minkäänlaiseen mielikuvituksekkaaseen ajatteluun yhtyeen nimeksi päätettiin valita The Smiths: kaikkihan me olemme pohjimmiltamme pieniä smithejä tai virtasia. Tästä aivoituksesta saamme kiittää myös nykyisen retro/indiebuumin nimihirviöitä The Sounds, The Strokes, The Libertines, you name it. Pääset NME:n kanteen ja olet kuukauden verran kuuminta hottia. Helvetin Morrissey, "you started something you couldn't finish."   Morrissey oli vinkuva, valittava... no, meinasin sanoa hintti, mutta tuskin Morrissey itsekään oli koskaan varma seksuaalisuudestaan, hän nimittäin haluaa tihkua mystiikkaa ja kiertää kaikki kiusalliset kysymykset koskien tätä arkaluontoista asiaa, jonka kylläkin pitäisi olla kaikille ihmisille ihan normaali asia. Mutta ei Morrisseylle, hän on salaperäinen ja me kaikki palvomme häntä. Niin, Morrisseyllä ei koskaan mennyt hyvin. Parhaimmillaankin kohtalaisesti. Olen aina pitänyt artisteista, jotka pukeutuvat silkkipaitaan, varastavat hiustyylinsä James Deanilta, pitävät nörttimäisiä silmälaseja, jollottavat aneemisesti kukkapuska takataskussa, rypevät itsesäälissä ja kritisoivat toisten ihmisten ruokailutottumuksia. Not. Räikeimpänä esimerkkinä tästä käy varsin ehdottomalla ja syyllistävällä nimellä varustettu Meat is Murder -lp. Eläimen hengen kohottaminen samanarvoiseksi kuin ihmishengen on suoranaista sentimentaalisuutta, eikä tällaiseen virhearvioon tulisi kenenkään sortua. Ei ole Morrissey tainnut koskaan syödä mehukasta pihviä kunnon lisukkeilla. Peukalon paksuinen hampurilaispihvi, pannulla tirisevä rasvainen pekoni, kebabin hekumallisen orgastinen tuoksu... mikä tässä on niin väärää? Meat is Murderia ennen ilmestyi kuitenkin ohutsoundinen ja päin helvettiä laulettu eponyymi debyyttialbumi. Uskomattomimpana esimerkkinä kappale This Charming Man. Oikeasti, kuka viitsii kuunnella tällaista julkisesti? Yksin kuunnellessakin jo hävettää.   Yhtyeen magnum opukseksi tituleerattu The Queen Is Dead on taas sen kokoluokan pläjäys peribrittiläisen kuivaa huumoria, ihmiselämän pituista yksinäisyyttä ja homoseksuaalisuuden vaikeutta, että levy kannattaa suosiolla ohittaa pelkällä olankohautuksella. Mainittakoon kuitenkin Johnny Marrin kitaratyöskentely kappaleessa Some Girls Are Bigger Than Others: sietämätöntä! Sekä Morrisseyn lyyriset aivopierut nimikkoraita Queen Is Deadissa. Eikö tällaiseen kuningashuoneen herjaukseen syyllistyvä maanpetturi pitäisi teloittaa?! Ei tainnut Margaret Thatcher oikein ymmärtää, millainen syöpä Englannissa tuolloin pesi.   Paremmat ajat olivat kuitenkin edessä, sillä yhtye veteli viimeisiään ja vuonna 1987 ilmestyi The Smithsien viimeiseksi jäänyt Strangeways, Here We Come, joka oli sitä samaa. Jos mahdollista, vieläkin kehnompana ja väsyneempänä. Kaiken summaa kappaleen nimi "Stop me if you think that you've heard this one before". Totisesti. Tämän flopin jälkeen joku sai päähänsä, että Morrisseyllä ja Marrilla olisi jotain merkitystä The Smithsien ulkopuolella. Joycea ja Rourkea kukaan ei edelleenkään muista. Itse asiassa, Marr ei ole saanut mitään merkityksellistä aikaan koskaan, The Smithsien jälkeenkin mies on tyytynyt luikauttelemaan jotain random kitaraosioita mm. Oasiksen, Billy Braggin ja Modest Mousen levyillä.   Setämäisesti läskistynyt ja harmaantunut Morrissey edelleen jaksaa kiertää maita ja mantuja silkkipaita lepattaen. Jotain miehen egoistisista ja narsistisista taipumuksista kertoo se, että jokaisen Moz-soololevyn kannessa on: tadaa, Morrissey itse! The Smiths-aikaan kansien kuvat haalittiin sentään muista lähteistä, nyt tuota turvonnutta has beeniä joutuu katselemaan aina kun uusi albumi jossain hipster-nettisaitin popup-ikkunoissa vilahtaa!   Kun nykyisyyttä katsoo historian varjossa, on The Smiths tehnyt varsinaisen karhunpalveluksen indie- ja brittipopille. Kaikenmaailman brettandersonit kuvittelevat olevansa pikkumozzereita ja bernardbutlerit ja noelgallagherit pikkumarreja. Myös sekalaiset emo-rokkaritkin ovat saaneet jostain päähänsä samaistua Morrisseyn emotionaaliseen, kärsivään ja monisyiseen hahmoon. Kokoelma-albumeitakin on tällä hetkellä olemassa 8 kpl, kun studioalbumeita vain 4. Tässäkin mielessä The Smithsin merkityksellisyys on yliarvioitu ja pahasti, mutta mitäpä nämä bisnesmiehet eivät elantonsa eteen tekisi. Vuonna 1996 Joyce, jonka naama ei edelleenkään jää mieleen, haastoi Morrisseyn ja Marrin oikeuteen tappelemaan maksamattomista rojalteista. Aikuiset miehet! Menisivät oikeisiin töihin, nyt tämä yhtye ei mitään muuta tehnyt kuin veti lokaan kokonaisen musiikkigenren: koskaan ennen pop-kitarointi ei ole kuulostanut näin karmealta tai pop-sanoitukset yhtä homoilta ja pinnallisilta.
Copyright ©1999-2024, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään. https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=3&t=180012