| Muusikoiden.net - Keskustelu | |
| Kirjoittaja: | uusikaveri |
| Alue: | Jazz |
| Aihe: | jazz-ahdistus |
| Aika: | 02.07.2009 18:23 |
| Minut pelasti progelta aikoinaan Weather Report ja eritoten biisi 'Unknown Soldier' 'I Sing The Body Electric'-albumilta ja paljolta pelastikin, sillä katsoin juuri toisen osan Teemalta tulevalta rockin historia-sarjasta, jossa taiderockin pioneerit musisoivat... taiteellisesti. Tuon Weather Reportin kautta pääsin sisälle jazziin, ensin fuusioon ja ennen pitkään sitten 60-luvun John Coltraneen ja free-jazziin, nimenomaan chicagolaiseen AACM-jazziin. New Yorkin JCOA:n tupakkatyttö Bley:lle, Ornette Colemanille, Jan Garbarekille ja ECM-jazzille nyrpistelin kokiessani heidät verettömiksi tekotaiteilijoiksi. Jazz-kuuntelun kohokohtana mieleen on jäänyt Billy Harperin intensiivinen konsertti Riihikedon(?) koulussa 1975 Porissa. Erityisesti mieleen jäi pianisti Joe Bonnerin soitto ja olikin ilo löytää hänet myöhemmin Pharoah Sandersin levyiltä. Jotenkin tuo jazz 'virkamiestyi' 70-luvun alun jälkeen ja ajauduin funkin ja reggaen rytmiseen pyörteeseen. Sittenhän reggae kuoli Sleng Tengiin 85 ja funk oli kuollut jo aikaisemmin diskopöhöön ja minä löysin 60-luvun soulin ja samalla Coltranen uudestaan. Aiemmin minua oli kiusannut tuo kaavamainen teema-soolo-teema-rakenne, mutta Prestige-Coltranet opettivat arvostamaan sitäkin puolta ja siten löysin Coltranen Milesin kanssa tehdyt upeat levyt 'Milestones, 'Round About Midnight' ja 'Kind Of Blue'. Minähän en ollut (ja nyt ei sitten saa suuttua) arvostanut Milesia trumpetistina paljon miksikään sanotaanko 'soundillisten ominaisuuksien' vuoksi (Clifford Brownin tai Lester Bowien jälkeen), mutta arvostan kovasti hänen musiikillisen rakenteen tajuaan, mistä 'Kind Of Blue' on loistava esimerkki. Tästä ehkä päästää varsinaiseen aiheeseen, sillä vaikka kuinka kovasti yritin saada makua Milesin post-Coltrane-tuotantoon. niin oli luovutettava, ei vaan kolahtanut. Kun taas Coltranen tenorin soitto kiehtoo 50-luvun alusta aina 'Interstellar Spaceen' asti. Coltranen soitossa kiehtoo se valtava intensiteetti, voimakas tunnelataus, se vaan on kaunista. Aikoinaan Pharoah Sandersin tolkuton 60-luvun kiekuminen tuntui kovalta jutulta, mutta nykyisin se tuntuu ärsyttävän itsetarkoitukselliselta, mutta myöhemmin esimerkiksi Evidence-levyillä hän soittaa upeasti melodisen leveällä soundilla. Olenkin kimurantti1:in kanssa vähän eri linjoilla Wayne Shorterin suhteen. Minusta hänen tenorisoundinsa ja tapansa improvisoida on vaisu, mutta ehkä jotkut kuuntelijat kiinnittävät päähuomionsa kappaleen rakenteeseen. Vielä kolahtamisesta. Jouduin muutamia vuosia sitten tutustumaan Suomi-rockiin ja alkuhämmennyksen jälkeen alkoi tuostakin suosta löytyä helmiä. Käsittämätöntä miten Juliet Jonesin Sydämen kokoelma iski. En oikein vieläkään pysty analysoimaan että miksi. Hyvä soitanta, vaihtelevat kappaleet, varsin ironiset sanoitukset, toimii useammankin kuuntelun jälkeen.Sitten kaveri tyrkytti Maj Karman 'Ukkosta' ja koska oli nähnyt Herra Ylpön telkkarissa ajattelin, että tyyppi on niin sakee, ettei tästä saa mitään irti, mutta tarttuvia, vähän yksioikoisia rallejanhan sieltä löytyi. Toisaalta taas Apulanta on minulle täysin käsittämätöntä. Voisiko edellisen perusteella sanoa, että aina kannattaa antaa mahdollisuus, mutta ei väkisten kannata yrittää oli sitten miten legendaarista tahansa. Minä en ole ymmärtänyt sellaisten legendojen kuin Kaija Saariahon, Coldplayn, Metallican Lassen tai Jipun suosiota. Siitä musikaalisuudesta sen verran, että meikäläistä pidetään kovasti (laulukielto kotona) epämusikaalisena ja siitä kai johtui tuo helppous innostua free-jazzista musikaalisempien soittaessa Deep Purple-levyjään, vaikka kyllä kiinnostus on ollut myöhemmin kova soittamista ja musiikin teoriaa kohtaan, mutta onko siitä paljon iloa jos tietää terssin ja kvintin vaan ei kuule eroa? | |
| Copyright ©1999-2024, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään. https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=55&t=179926 | |