Rummut: rumpukamat ›

-Dr.DW-: Siis leppäkertun paras kaverihan on siis "pilkunnussija"=D
 
Eh :) niimpä tietysti, kaveri. Nyt en tiedä, mitä pilkkua nussit, mutta ei varmaan haittaa maailmankaikkeutta...

Speedy: vaikka mitä missään..=)
 
Riittää yllättävän monelle, keskinkertaisuus..

Blitz: Yamaha keskittyköön perämoottoreihin, ja Sonoria kannattaa harkita sitten kun täytät 50.
 
Ihan kuin muistelisin, että sonor tekee jotain muuta myös??

statistiÖ: Ihan kuin muistelisin, että sonor tekee jotain muuta myös??
 
Hommasin just mökille Yamahan veneen missä on Sonorin 90 heppanen perämoottori :)

statistiÖ: Ihan kuin muistelisin, että sonor tekee jotain muuta myös??
 
Perkkoja/Orff-soittimia ainakin

statistiÖ: Eh :) niimpä tietysti, kaveri. Nyt en tiedä, mitä pilkkua nussit, mutta ei varmaan haittaa maailmankaikkeutta...
 
No siis sitä "kopistamisen perusteella ja toisinpäin" lausetta... Anti olla... =P

Sonorin ProLite vaikuttaa todella varteenotettavalta. Ihan vain tämän perusteella, kun kokemusta ei ole: http://www.youtube.com/watch?v=WReVOW7P8bw&feature=plcp

Speedy: Ja sen myös Yamahalla ovat hoksanneet.. Eikä siinä ole mitään väärää..
 
Yamaha hoksasi sen 1960-luvulla, mutta jo 1970-luvun alkupuolella setit alkoivat olla maailman huippua. Sitten 900- ja myöhemmin 9000-sarja, siis Recording Custom, mullisti koko standardin mitä tulee rumpusetin soitettavuuteen ja soivuuteen. Siinä jäivät amerikkalaiset Ludwig, Gretsch, Slingerland ja Rogers sekä eurooppalaiset Premier ja Sonor maailman johtavina rumpuvalmistajina nopeasti paitsioon, vaikka etenkin nämä eurooppalaiset yrittivät kovasti kehitellä sottimiaan ajanmukasemmiksi. Vaikeaksi se meni, sillä Yamahan standardi muutti musiikin sointia haluttuun suuntaan, mutta muiden valmistajien tuotteet, etenkin Sonor, yrittivät viedä musiikin sointia toiseen suuntaan, mitä kansa ei halunnut. Siksi Sonor jäi marginaaliin. Amerikkalaiset firmat konservatiivisyydessään ja omahyväisyydessään eivät taas suostu/uskalla/halua uusiutua.

Yamahan vanavedessä Pearl ja Hoshino/Tama nousivat merkittäviksi tekijöiksi, mutta niiden soundeista jäi puuttumaan tunnistettavuus ja seteistä huipputason viimeistely. Drum Workshop teki sitten uskomattoman nousun halutuksi rumpumerkiksi korkean laadun ja kulttipedaalin takia, mutta se on jäänyt itselleni mysteeriksi, että miksi näin keskivertoisen kuuloinen ja soitettavuudeltaan keskinkertainen merkki on niin suosittu.
 
Lopuksi voin todeta, että Yamaha on yksinkertaisesti paras rumpubisnes koskaan tällä planeetalla, koska tuotteiden korkea laatu, viimeistelyn taso, saundi, soitettavuus, ulkonäkö ja seksikkyys kulkevat omassa sarjassaan. Ja Yamaha ei pamaha!

jazzmies: Yamaha hoksasi sen 1960-luvulla, mutta jo 1970-luvun alkupuolella setit alkoivat olla maailman huippua. Sitten 900- ja myöhemmin 9000-sarja, siis Recording Custom, mullisti koko standardin mitä tulee rumpusetin soitettavuuteen ja soivuuteen. Siinä jäivät amerikkalaiset Ludwig, Gretsch, Slingerland ja Rogers sekä eurooppalaiset Premier ja Sonor maailman johtavina rumpuvalmistajina nopeasti paitsioon, vaikka etenkin nämä eurooppalaiset yrittivät kovasti kehitellä sottimiaan ajanmukasemmiksi. Vaikeaksi se meni, sillä Yamahan standardi muutti musiikin sointia haluttuun suuntaan, mutta muiden valmistajien tuotteet, etenkin Sonor, yrittivät viedä musiikin sointia toiseen suuntaan, mitä kansa ei halunnut. Siksi Sonor jäi marginaaliin. Amerikkalaiset firmat konservatiivisyydessään ja omahyväisyydessään eivät taas suostu/uskalla/halua uusiutua.

Yamahan vanavedessä Pearl ja Hoshino/Tama nousivat merkittäviksi tekijöiksi, mutta niiden soundeista jäi puuttumaan tunnistettavuus ja seteistä huipputason viimeistely. Drum Workshop teki sitten uskomattoman nousun halutuksi rumpumerkiksi korkean laadun ja kulttipedaalin takia, mutta se on jäänyt itselleni mysteeriksi, että miksi näin keskivertoisen kuuloinen ja soitettavuudeltaan keskinkertainen merkki on niin suosittu.
 
Lopuksi voin todeta, että Yamaha on yksinkertaisesti paras rumpubisnes koskaan tällä planeetalla, koska tuotteiden korkea laatu, viimeistelyn taso, saundi, soitettavuus, ulkonäkö ja seksikkyys kulkevat omassa sarjassaan. Ja Yamaha ei pamaha!
 
Tuo kaikki on ihan päivän selvää ja ihan taivaantosi juttu paitsi, että Ludwig tekee nykyäänkin tietysti parhaat rummut, kuten ennenkin. Unohdit tämän kouhottaessasi. Muuten täyttä asiaa. Siitä plussa.
Ihan yleisutelua. Miksi aikoinaan soittelit Gretsch:eillä, vaikka RC:eetäkin oli saatavilla? Oliko ne vintagerummut, ajalta ennen, kun pamaha alkoi tehdä siedettäviä rumpuja? Milloin hokasit pamaha-laadun? Hylkäsitkö vintagesoundin takia Gretschit ja annoit ne keräilijöille? Oliko sinulla pamahat jo silloin vai innostuitko vasta PHX:istä?
Pamaha-historiasi?

jazzmies: Yamaha hoksasi sen 1960-luvulla, mutta jo 1970-luvun alkupuolella setit alkoivat olla maailman huippua. Sitten 900- ja myöhemmin 9000-sarja, siis Recording Custom, mullisti koko standardin mitä tulee rumpusetin soitettavuuteen ja soivuuteen. Siinä jäivät amerikkalaiset Ludwig, Gretsch, Slingerland ja Rogers sekä eurooppalaiset Premier ja Sonor maailman johtavina rumpuvalmistajina nopeasti paitsioon, vaikka etenkin nämä eurooppalaiset yrittivät kovasti kehitellä sottimiaan ajanmukasemmiksi. Vaikeaksi se meni, sillä Yamahan standardi muutti musiikin sointia haluttuun suuntaan, mutta muiden valmistajien tuotteet, etenkin Sonor, yrittivät viedä musiikin sointia toiseen suuntaan, mitä kansa ei halunnut. Siksi Sonor jäi marginaaliin. Amerikkalaiset firmat konservatiivisyydessään ja omahyväisyydessään eivät taas suostu/uskalla/halua uusiutua.
 
Vaisniin, paha mennä sanomaan kun en ole elänyt tuolloin.. Mutta tuosta ainakin selvisi miksi Yamahat ovat tulevaisuuden rummut..=D

jazzmies: Yamahan vanavedessä Pearl
 
Miten mun mielestä Pearl muistuttaa soinniltaan Jammua?

Speedy: Ja sen myös Yamahalla ovat hoksanneet.. Eikä siinä ole mitään väärää..
 
Sitäpä. Keskinkertaisuus = hyvä. Ei voi olla mitään väärää siinä. Hyvä on varmin valinta asia kuin asia. Jos haluaa olla (tai on) parempi kuin hyvä, pitää valita paras. Ja kukapa sen kertoo, mikä se on ;) Oleellisinta oikea hinta/laatusuhde. Eikä huonosta tule hyvää parhailla vermeillä. Entäpä toisinpäin? :) jne.

jazzmies: Yamaha hoksasi sen 1960-luvulla, mutta jo 1970-luvun alkupuolella setit alkoivat olla maailman huippua. Sitten 900- ja myöhemmin 9000-sarja, siis Recording Custom, mullisti koko standardin mitä tulee rumpusetin soitettavuuteen ja soivuuteen. Siinä jäivät amerikkalaiset Ludwig, Gretsch, Slingerland ja Rogers sekä eurooppalaiset Premier ja Sonor maailman johtavina rumpuvalmistajina nopeasti paitsioon, vaikka etenkin nämä eurooppalaiset yrittivät kovasti kehitellä sottimiaan ajanmukasemmiksi. Vaikeaksi se meni, sillä Yamahan standardi muutti musiikin sointia haluttuun suuntaan, mutta muiden valmistajien tuotteet, etenkin Sonor, yrittivät viedä musiikin sointia toiseen suuntaan, mitä kansa ei halunnut. Siksi Sonor jäi marginaaliin. Amerikkalaiset firmat konservatiivisyydessään ja omahyväisyydessään eivät taas suostu/uskalla/halua uusiutua.

Yamahan vanavedessä Pearl ja Hoshino/Tama nousivat merkittäviksi tekijöiksi, mutta niiden soundeista jäi puuttumaan tunnistettavuus ja seteistä huipputason viimeistely. Drum Workshop teki sitten uskomattoman nousun halutuksi rumpumerkiksi korkean laadun ja kulttipedaalin takia, mutta se on jäänyt itselleni mysteeriksi, että miksi näin keskivertoisen kuuloinen ja soitettavuudeltaan keskinkertainen merkki on niin suosittu.
 
Tossa on paljon sellasta mistä oon ihan samaa mieltä, mutta meillä on ehkä aika erilainen näkökulma joiltain osin. Minusta se, että esim. joku Ludwig on tavallaan vähän jäänyt junnaamaan paikalleen ei tarkota sitä, että se olisi nykyisin automaattisesti huonompi kuin muut. Ne on vaan erilaisia, ja joku tykkää niistä juuri siksi.
 
Näin DW-miehenä kiinnostaisi tietää, että puhutko tuossa nyt nimenomaan Collectorseista, vai oletko samaa mieltä myös esim. Jazz- ja Classics-sarjoista?
 
StatistiÖ: Jos haluaa olla (tai on) parempi kuin hyvä, pitää valita paras. Ja kukapa sen kertoo, mikä se on ;)
 
jazzmies tai hollmi-5.

Weetoz: jazzmies tai hollmi-5.
 
Vaatimaton lista sulla :))

Vallu-Veke: Tuo kaikki on ihan päivän selvää ja ihan taivaantosi juttu paitsi, että Ludwig tekee nykyäänkin tietysti parhaat rummut, kuten ennenkin. Unohdit tämän kouhottaessasi. Muuten täyttä asiaa. Siitä plussa.
Ihan yleisutelua. Miksi aikoinaan soittelit Gretsch:eillä, vaikka RC:eetäkin oli saatavilla? Oliko ne vintagerummut, ajalta ennen, kun pamaha alkoi tehdä siedettäviä rumpuja? Milloin hokasit pamaha-laadun? Hylkäsitkö vintagesoundin takia Gretschit ja annoit ne keräilijöille? Oliko sinulla pamahat jo silloin vai innostuitko vasta PHX:istä?
Pamaha-historiasi?
 
Aikoinaan soitin Gretscheillä, kun otin jazzperinnettä haltuun. Se oli vain sellainen kontekstuaalinen, kokonaisvaltainen pakko. Tosi hyvä rumpuja ne ovat, sitä en kiellä. Isompi setti oli vm. 1988 ja jazzsetti vm. 1981, eli niitä tervävämmällä viisteellä varustettuja rumpuja. Nämä Gretschit olivat modernimpia, kuin Round Badge ja Stop Sign Badge rummut. Eli vintagesaundista ei kannata puhua, vaan pikemminkin hifistä.
 
Viitisen vuotta sitten erehdyin ostamaan Sabian Artisan Riden Mikkelin Jormalta, mistä alkoi soitinten päivittäminen. Lopulta päädyin nelisen vuotta sitten ostamaan F-musiikista kokonaisen Sabian-peltisetin, jota läjäsin sitten Yamaha PHX-setin kanssa, jossa oli Sensitive Series -virveli. Peltisetin perään oli ensiksi ostettava se virveli, koska se oli niin erilainen ja mahtava verrattuna muihin omistamiini. Sen tieltä lähti kylmästi Gretschin Round Badge 1960-luvulta. Sitten etsin sellaista yleis pop-virveliä, minkä paikan otti Anton Fig Signature.
 
Minulla oli treenisettinä muutaman vuoden kiinalainen, varsin hyvä Sonor Force 3001 -setti, joka sitten alkoi tuntua lelulta näiden virvelien ja peltien kanssa. Vaihdoin sen sitten jouluna 2009 Yamaha Maple Custom Absolute -settiin. Vuotta myöhemmin oli sitten aika hankkia se PHX-setti, sillä se oli omassa sarjassaan, vaikka Pro Centerin rumpukellari onkin hieman hämäävä muhkeudessaan. Myin Gretschit tieltä pois takaisin Rautiaisen Tommille, jolta setti oli kymmenisen vuotta "päivähoidossa". Viime syksynä kokeiltuani rumpukellarissa Club Custom -settiä alkoi taas kutkuttaa. Mutta se setti päätyi sitten Rikalan Ristolle. 18-tuumaisella bassarilla varustettu PHX-setti kuulosti paremmalle kuin jazz-Gretschini, joten se sai sitten väistyä CC-setin tieltä. Samalla lähtivät Ludwig Suprat, 1965 Ludalloy ja moukaroitu pronssi, kiertoon ja tilalle tuli uutta Yamahaa.
 
Näin se lyhykäisyydessään on mennyt.

Weetoz: Näin DW-miehenä kiinnostaisi tietää, että puhutko tuossa nyt nimenomaan Collectorseista, vai oletko samaa mieltä myös esim. Jazz- ja Classics-sarjoista?
 
Collectorseista. En ole valitettavasti ehtinyt ottaa tyyppejä Jazz- ja Classics-sarjoista. Edge-virvelit ovat hyviä.

jazzmies: Collectorseista. En ole valitettavasti ehtinyt ottaa tyyppejä Jazz- ja Classics-sarjoista. Edge-virvelit ovat hyviä.
 
Kylläpä ja kyllä ;) Ihan sama, mitä noista Yamahoista hehkuttaa ja kuka. Ei ne sen kummallisempia rumpuja ole, kuin muutkaan. Sonorin rummut ovat mielestäni top-linea olleet pitkään. Jazzmiehen mielestä 70-luvun Yamahat oliva jo hyviä. Eivät olleet. 9000-sarjalaiset olivat ja ovat edelleen.
 
Sonor on maapallon paras. Silti soitan keikkani Ludwigeilla, koska niissä on paras fiilis. Joku Vinnie C vaihtoi Yamahasta Gretschin kautta Ludwigiin. Varmaan rahasta, mutta vaihtoi kuitenkin.
 
80-luvulla japanilaiset valmistajat ostivat rahalla paljon rumpaleita. Kukaan ei vaihtanut siksi, että parempaa rumpua oli luvassa...

hollmi-5: Jazzmiehen mielestä 70-luvun Yamahat oliva jo hyviä. Eivät olleet. 9000-sarjalaiset olivat ja ovat edelleen.
 
Olivatpas hyviä. Työpaikallani on setti noin vuodelta 1973 ja se on ihan loistava.