| Aihe: Korneimmat klassiset | |
|---|
 megatherium
29.09.2003 20:40:04 (muokattu 05.10.2003 17:57:37) | |
|
Lentävä Hollantilainen täytyy nähdä kokonaan ennen kuin alkusoittoa voi täysin ymmärtää. Se sisältää ja esittelee oopperan tärkeimmät teemat; Hollantilaisen teeman, Sentan teeman, norjalaisten merimiesten teeman sekä alati taustalla olevan meren pauhun. Kokonaisuutena Lentävä Hollantilainen on Wagnerin nerokkaimpia luomuksia, vaikkakin menneenä kesänä Savonlinnassa esitykset johtaneen kapellimestarin tempot olivat niin järkyttävän hitaita, että itsekin olin ensi kertaa eläissäni sitä mieltä, että alkusoitto todella lässähti jännitteen puuttuessa täysin.
En tosiaankaan ole millionkaan vaivautunut kuuntelemaan kyseistä oopperaa alusta loppuun, mutta ehkäpä joskus tulisi se vaikka tehdä, vaikka se kun kuulema on Wagnerin oopperoista italialaisin tyyliltään.
Raivoavaa myrskyä kuvaavassa alkusoitossa, joka on tosiaan tumpattu täyteen ns. johtoaiheita, leitmotiv, ei mielestäni musiikillisesti tapahdu kovinkaan paljoa ja itse sonaattimuotoon sävelletyn, jonka ääriviivoja johtoaiheiden runsas käyttäminen ei kuitenkaan pysty sumentamaan, alkusoiton pää-ja sivuteemat ovat hedelmättömän laimeita ja persoonattomia, mistä on luonnollisena seurauksena kehittelyn köyhyys. Sitäpaitsi hyvin vähän johtoaihe-motiiveilla, jotka viittaavat ja luonnehtivat jotakin henkilöä, affektia tai käsitettä, on tekemistä minkään konkreettisten ideoiden tai teemojen kanssa, jotka kannattelisivat teosta sen musiikillisen kaaren loppuun saakka ja siitä tuntuu puuttuvan kontrastisuus miltei täysin temaattisen aineksen homogeenisuudesta johtuen. Mitä muutakaan tällainen "myrsky"-musiikki olisi tremolon ja non-stop sforzandon ohella kuin möyryäviä skaaloja alusta loppuun väsyttävyyteen saakka alá Rossini.
Ehkäpä Wagneria voisi syyttää kunnianhimoisuuden mukanaan tuomasta liikayrittämisestäkin, alkusoiton kesto kun on n. 12'00. Myrsky muutoinkin menettää tehoaan johtoaiheiden paljouden takia peittäen miltei koko musiikillisen äänimaiseman ja johdattaen puhtaasti musiikilliselta aspektilta asiaa tarkasteltuna huomion epäolennaisiin, toisarvoisiin seikkoihin saaden näin ollen aikaan myös sen, että alkusoitosta tulee sittenkin hyvin epäyhtenäinen jo rakenteensakin puolesta, mikä nakertaa ja jäytää vahingollisesti paitsi musiikillista logiikkaa ja teoksen draamallista uskottavuutta, ennen kaikkea ja myös kuuntelijain esteettistä nautintoa, josta luonnollisena seurauksena on musiikin vastaanottajan eli yleisön mielenkiinnon herpaantuminen nukkumatin hiipiessä puseroon: Gute nacht, näin etenkin silloin jos säveltäjälle ei ole suotu melodista lahjakkuutta alá Schubert taikka kehittelytaitoja ja-kykyjä alá Beethoven tai Haydn.
Mitä nyt näiden viimeksi mainittujen säveltäjien näkemykseltään persoonallisempia ja toteutukseltaan johdonmukaisempia, yhtenäisempiä, vaikutukseltaan dramaattisempia myrsky-teemojen sovelluksia tulee hetimiten mieleen voisi esimerkkinä mainita nuoren Schubertin "Paholaisen huvilinna"-alkusoiton n. 9'00, Fernando-alkusoiton, Die Bürgschaftin 3. näytöksen alkusoiton sekä Beethovenin Pastoraali-sinfonian ja Haydnin oratorion "Vuodenajat" "Myrsky"-kohtauksen. |  sellisti
30.09.2003 22:12:26 (muokattu 30.09.2003 22:13:20) | |
|
En tosiaankaan ole millionkaan vaivautunut kuuntelemaan kyseistä oopperaa alusta loppuun, mutta ehkäpä joskus tulisi se vaikka tehdä, vaikka se kun kuulema on Wagnerin oopperoista italialaisin tyyliltään.
Raivoavaa myrskyä kuvaavassa alkusoitossa, joka on tosiaan tumpattu täyteen ns. johtoaiheita, leitmotiv, ei mielestäni musiikillisesti tapahdu kovinkaan paljoa ja itse sonaattimuotoon sävelletyn, jonka ääriviivoja johtoaiheiden runsas käyttäminen ei kuitenkaan pysty sumentamaan, alkusoiton pää-ja sivuteemat ovat hedelmättömän laimeita ja persoonattomia, mistä on luonnollisena seurauksena kehittelyn köyhyys. Sitäpaitsi hyvin vähän johtoaihe-motiiveilla, jotka viittaavat ja luonnehtivat jotakin henkilöä, affektia tai käsitettä, on tekemistä minkään konkreettisten ideoiden tai teemojen kanssa, jotka kannattelisivat teosta sen musiikillisen kaaren loppuun saakka ja siitä tuntuu puuttuvan kontrastisuus miltei täysin temaattisen aineksen homogeenisuudesta johtuen. Mitä muutakaan tällainen "myrsky"-musiikki olisi tremolon ja non-stop sforzandon ohella kuin möyryäviä skaaloja alusta loppuun väsyttävyyteen saakka alá Rossini.
Ehkäpä Wagneria voisi syyttää kunnianhimoisuuden mukanaan tuomasta liikayrittämisestäkin, alkusoiton kesto kun on n. 12'00. Myrsky muutoinkin menettää tehoaan johtoaiheiden paljouden takia peittäen miltei koko musiikillisen äänimaiseman ja johdattaen puhtaasti musiikilliselta aspektilta asiaa tarkasteltuna huomion epäolennaisiin, toisarvoisiin seikkoihin saaden näin ollen aikaan myös sen, että alkusoitosta tulee sittenkin hyvin epäyhtenäinen jo rakenteensakin puolesta, mikä nakertaa ja jäytää vahingollisesti paitsi teoksen uskottavuutta myös musiikillista logiikkaa, josta luonnollisena seurauksena on musiikin vastaanottajan eli yleisön mielenkiinnon herpaantuminen nukkumatin hiipiessä puseroon: Gute nacht, näin etenkin silloin jos säveltäjälle ei ole suotu melodista lahjakkuutta alá Schubert taikka kehittelytaitoja ja-kykyjä alá Beethoven tai Haydn.
Mitä nyt näiden viimeksi mainittujen säveltäjien näkemykseltään persoonallisempia ja toteutukseltaan johdonmukaisempia, yhtenäisempiä, vaikutukseltaan dramaattisempia myrsky-teemojen sovelluksia tulee hetimiten mieleen voisi esimerkkinä mainita nuoren Schubertin "Paholaisen huvilinna"-alkusoiton n. 9'00, Fernando-alkusoiton, Die Bürgschaftin 3. näytöksen alkusoiton sekä Beethovenin Pastoraali-sinfonian ja Haydnin oratorion "Vuodenajat" "Myrsky"-kohtauksen.
Kehittelyn ajoittaisesta mielenkiinnottomuudesta olen samaa mieltä Hollantilais-alkusoiton kohdalla. Koko oopperan nähneenä olen kuitenkin sitä mieltä, että eri henkilöitä tai tapahtumia alkusoitossa kuvaavat teemat eivät konkreettisuudessaan jää kyllä pelkän leitmotivin asteelle. Onhan esim. puupuhaltimien kauniisti laulava sivuteema enemmän kuin pelkkä motiivi, kokonainen pitkä teema, samoin norjalaisten merimiesten tanssillisempi teema. Ne ehkä saavat täyden muotonsa vasta keskellä oopperaa, alkusoitossa ennakoidun tapahtuman oikeasti koittaessa. Minusta kyseinen alkusoitto esitteleekin oopperan (musiikillisen) juonen pähkinänkuoressa, ennen kuin varsinainen kerronta alkaa. Myrskykään ei ole alkusoiton pääasia, ja keskellä oopperaa nämä "rasittavat" kromaattiset skaalat toimivat kaikessa dramaattisuudessaan kyllä erittäin hyvin. Minusta alkusoitto ei ole kylläkään sonaattimuotoinen. Ns. johtoaiheet kertautuvat kyllä useastikin loppupuolella, mutta varsinaista kertausjaksoa ei koskaan tule.
Makuasioita on mielenkiintoista verrata - sinusta alkusoiton teemat ovat liian samankaltaisia. Minusta taas esim. alun uhkaavat fanfaarit ja seuraava seesteinen sivuteema ovat hyvinkin kontrastoituneet. Puhumattakaan myöhemmän tanssiteeman humoristisesta luonteesta. Edelleen suosittelen kyllä koko oopperan katsomista (tai ainakin kuuntelemista, joskin siinä jää jotain oleellista pois kokonaiselämyksestä).
Soitto on laiffii. | megatherium
01.10.2003 20:54:29 (muokattu 02.10.2003 20:37:00) | |
|
Kehittelyn ajoittaisesta mielenkiinnottomuudesta olen samaa mieltä Hollantilais-alkusoiton kohdalla. Koko oopperan nähneenä olen kuitenkin sitä mieltä, että eri henkilöitä tai tapahtumia alkusoitossa kuvaavat teemat eivät konkreettisuudessaan jää kyllä pelkän leitmotivin asteelle. Onhan esim. puupuhaltimien kauniisti laulava sivuteema enemmän kuin pelkkä motiivi, kokonainen pitkä teema, samoin norjalaisten merimiesten tanssillisempi teema. Ne ehkä saavat täyden muotonsa vasta keskellä oopperaa, alkusoitossa ennakoidun tapahtuman oikeasti koittaessa. Minusta kyseinen alkusoitto esitteleekin oopperan (musiikillisen) juonen pähkinänkuoressa, ennen kuin varsinainen kerronta alkaa. Myrskykään ei ole alkusoiton pääasia, ja keskellä oopperaa nämä "rasittavat" kromaattiset skaalat toimivat kaikessa dramaattisuudessaan kyllä erittäin hyvin. Minusta alkusoitto ei ole kylläkään sonaattimuotoinen. Ns. johtoaiheet kertautuvat kyllä useastikin loppupuolella, mutta varsinaista kertausjaksoa ei koskaan tule.
Makuasioita on mielenkiintoista verrata - sinusta alkusoiton teemat ovat liian samankaltaisia. Minusta taas esim. alun uhkaavat fanfaarit ja seuraava seesteinen sivuteema ovat hyvinkin kontrastoituneet. Puhumattakaan myöhemmän tanssiteeman humoristisesta luonteesta. Edelleen suosittelen kyllä koko oopperan katsomista (tai ainakin kuuntelemista, joskin siinä jää jotain oleellista pois kokonaiselämyksestä).
Niin, johdanto-osa on kuten jo aikaisemmin on tullut todettua mielestäni alkusoiton parasta antia alun uhkaavine fanfaareineen ja puupuhaltimien seesteiseine teemoineen, mutta sonaattimuotoisuus käsittääkseni leimaa vasta seuraavaa Allegroa, mikäli olen oikein ymmärtänyt ja levytekstistä lukenut. Tokihan tällainen hidas johdanto on tuttu jo lukemattomista klassisista Haydnin, Mozartin, Schubertin ja Beethovenin sinfonioista ja joissakin tapauksissa myös näiden ooppera-ja orkesterialkusoitoistakin.
Ihmettelen vain kuinka säveltäjä voi olettaa yleisön tunnistavan ja assosioivan alkusoiton johtoaiheet johonkin tiettyyn henkilöön jne. ennen oopperan kuuntelemista ja tutustumista mahdollisesti useampaankin kertaan; kaikki eivät sentään kärsi dementiasta, mutta vaatii mielestäni aika valtavaa muistikapasiteettia kertakuulemalta kyetä tunnistamaan ja sulattamaan kaikki alkusoitossa esiintyneet johtoaiheet ja yhdistämään ne oopperan edetessä loogisesti ja johdonmukaisesti draamalliseen tapahtumaketjuun juonen puitteissa kuin eräänlaisessa palapelissä konsanaan. Ja alkusoiton päättänee klassisia muotokaavioita kaikinpuolin noudatteleva melkoisen laaja kooda. Ja käsittääkseni "Lentävä hollantilainen" ei kuitenkaan sentään kuulu säveltäjänsä suurimpiin mestariteoksiin; kysymyksessä on vielä melko perinteinen ooppera aarioineen, ensembleineen ja kuorokohtauksineen. Wagnerhan ei ollut muistini mukaan säveltänyt eikä harrastanut mitään muutakaan musiikillista toimintaa 9 kuukauteen ennen kyseiseen oopperaan tarttumistaan taloudellisista vaikeuksista ja oopperatilauksen puuttumisesta johtuen (2 kertaa velkavankilassa riutuen lopun aikaa nälkäkuoleman partaalla). Vuokrattuaan teoksen säveltämistä varten pianon, jota kierteli hyvin skeptisenä ja tuskaisena epäillen omia säveltäjän taitojaan pitkän paussin jälkeen yllättikin itsensä positiivisesti kaiken käydessä alkuun päästyään häneltä hyvin helposti, ensimmäisten numeroiden joukossa syntyi mm. Merimieskuoro jne. Ooppera valmistui 7 viikossa. | |
Ihmettelen vain kuinka säveltäjä voi olettaa yleisön tunnistavan ja assosioivan alkusoiton johtoaiheet johonkin tiettyyn henkilöön jne. ennen oopperan kuuntelemista ja tutustumista mahdollisesti useampaankin kertaan; kaikki eivät sentään kärsi dementiasta, mutta vaatii mielestäni aika valtavaa muistikapasiteettia kertakuulemalta kyetä tunnistamaan ja sulattamaan kaikki alkusoitossa esiintyneet johtoaiheet ja yhdistämään ne oopperan edetessä loogisesti ja johdonmukaisesti draamalliseen tapahtumaketjuun juonen puitteissa kuin eräänlaisessa palapelissä konsanaan.
Eikös Wagner ole kuitenkin kaikki oopperansa säveltänyt tällä tavalla? Tietty johtoaihe tai teema kuvaa tiettyä henkilöä tai tapahtumaa. Tuskin Wagner on ensisijaisesti yleisön muistikapasiteettia ajatellutkaan säveltäessään Lentävää Hollantilaista tai mitään muutakaan oopperaansa, joista tämä on sentään lyhimmästä päästä..! Ja eihän ensikuulija tietysti vielä alkusoiton perusteella tiedäkään, mikä teema on kenenkin, mutta saattaa hyvinkin muistaa myöhemmässä vaiheessa oopperaa kuulleensa ko. teeman jo alkusoitossa, varsinkin kun ne toistuvat oopperassa useasti. No, se ei ole oleellista alkusoiton puhtaasti musiikillisen laadun kannalta. Aikamoista mielikuvitusta joudun kyllä käyttämään, jos yritän mieltää alkusoittoa millään lailla sonaattimuotoiseksi. Ilmeisesti Wagner on käsitellyt sonaattimuotorakennetta sitten erittäin vapaasti. Tai sitten lukuisat johtoaiheiden toistot todella hämärtävät sen ääriviivoja.
Soitto on laiffii. | megatherium
02.10.2003 21:40:27 (muokattu 05.10.2003 17:56:38) | |
|
Eikös Wagner ole kuitenkin kaikki oopperansa säveltänyt tällä tavalla? Tietty johtoaihe tai teema kuvaa tiettyä henkilöä tai tapahtumaa. Tuskin Wagner on ensisijaisesti yleisön muistikapasiteettia ajatellutkaan säveltäessään Lentävää Hollantilaista tai mitään muutakaan oopperaansa, joista tämä on sentään lyhimmästä päästä..! Ja eihän ensikuulija tietysti vielä alkusoiton perusteella tiedäkään, mikä teema on kenenkin, mutta saattaa hyvinkin muistaa myöhemmässä vaiheessa oopperaa kuulleensa ko. teeman jo alkusoitossa, varsinkin kun ne toistuvat oopperassa useasti. No, se ei ole oleellista alkusoiton puhtaasti musiikillisen laadun kannalta. Aikamoista mielikuvitusta joudun kyllä käyttämään, jos yritän mieltää alkusoittoa millään lailla sonaattimuotoiseksi. Ilmeisesti Wagner on käsitellyt sonaattimuotorakennetta sitten erittäin vapaasti. Tai sitten lukuisat johtoaiheiden toistot todella hämärtävät sen ääriviivoja.
Niin ja draamallinen aihe oli Wagnerille aivan yhtä tärkeä kuin musiikkikin ja vanha erotus laulun ja resitatiivin välillä oli täysin poispyyhkäisty myöhemmissä musiikkidraamoissa. Tannhäuserissa hän on jo "Lentävää hollantilaista" kauempana esitysnumero-oopperasta ja Lohengrinissa vieläkin pidemmällä kuten Schubert jo oikeastaan 30 vuotta aikaisemmin säveltämässään oratoriossa Lazarus D 689, jonka Einstein arvosti muistini mukaan Tannhäüseria korkeammalle ja joka samalla ennakoi Elgarin "Gerontiuksen unta" oratorion saralla.
Wagnerin suurimpiin musiikkidraamoihin kuuluu rakenteeltaan ja tekotavaltaan Nibelungin sormuksen 4 osasta Sigfried, Tristan ja Isolde lienee musiikkidraamoista musiikillisin kun taasen Parsifalia voitaneen pitää hänen lopullisena mestariteoksena yhtenäisyyden ja tunnepitoisuuden ylevyyden takia.
Minusta kertautuvat musiikilliset motiivit, johtoaiheet kuitenkin ovat, ainakin mitä "Lentävän hollantilaisen" alkusoittoon tulee, pikemminkin kuin päälleliimattuja ja keinotekoisia kuin että olisivat musiikin omien sisäisten lakien mukaan luontevasti kehittyvään orgaaniseen musiikilliseen kudokseen saumattomasti ja pakottomasti liittyvää temaattista ainesta, kuten konstruktiivisen säveltäjän sävellystekniikalta kieltämättä kyllä sopii odottaakin. Perinteisessä numero-oopperassa alkusoittoon sisältyvät viittaukset johonkin tulevaan ja keskeiseen näyttämötapahtumaan liittyen eivät tietenkään ole kertautuvia Wagnerin kehittämän jossain määrin Berliozilta (idée fixe) adoptoimansa johtoaihetekniikan tavoin.
Kuuluisina esimerkkeinä tästä voisi mainita mm. Mozartin "Cosi fan tutte"-oopperan alkusoiton, jossa preston toinen teema tekee koodassa hienovaraisen kysymyksen, johon koko orkesteri vastaa painokkaasti samoin sävelin:" Niin tekevät kaikki naiset" viitaten 3. näytöksen kohtaukseen, jossa "filosofi" Don Alfonso kokeen onnistumisen jälkeen, jossa hän sai upseerit suostumaan vetoon naisten uskollisuudesta, lohduttaa skeptisen lempeästi Ferrandoa ja Guglielmoa, jotka tämän kehotuksesta toistavat huudahtaen:" He ovat kaikki samanlaisia". Myös esim. Don Giovannin alkusoiton johdannossa kohtalon taipumaton ääni viittaa suoraan loppukohtaukseen, jossa komendantin hautapatsas saapuu Don Giovannin palatsiin vaatimaan tältä katumusta.
Schubertin oopperan Fierrabras alkusoiton johdannossa, joka on hänen oopperoistaan edistyksellisin ja modernein jopa Wagnerin musiikkidraamaan viittaavine piirteineen, käyrätorvet fanfaarillaan katkaisevat hetkeksi jousien uhkaavan tremolon siteeraten ritareiden, Eginhardin, Rolandin ja Ogierin vankilassa kuolemanajatuksesta kauhuissaan laulamaa a cappella mieskuoroa:" Rakas isänmaa!" | |
Se on kyllä totta, että Wagnerin sävellystuotannon alku- ja loppupää ovat hyvin erilaisia juuri muotorakenteen osalta. Siinä missä Lentävä Hollantilainen on yleisöystävällinen ja helppotajuinen teos selkeästi eriteltyine aarioineen, on Parsifal kaikessa kompleksisuudessaan hyvinkin vaikea sulateltava ensikuulemalta jo pituudensakin puolesta, vaikka se kenties muuten olisi Wagnerin mestariteos johtoaihetekniikan ym. puolesta. Mitä tulee Hollantilaisen alkusoittoon, niin mielestäni sitä ei oikein voi arvioida sellaisenaan pelkästään yksittäisenä musiikkiteoksena ilman mitään kosketuspintaa itse oopperaan, sillä Wagner on joka tapauksessa halunnut sisällyttää alkusoittoon monia oopperan aiheita ja teemoja, jotka tulevat kuultavaksi myöhemmin oopperassa. Tässä tapauksessa teoksen muotorakenne on muokkautunut tämän tavoitteen ehdoilla, eikä Wagner ole varmaan missään vaiheessa ajatellutkaan alkusoittoa omana, erillisenä kappaleena, irrallaan muusta oopperasta. Jos näin keinoin alkusoitto ei täytäkään kaikkia sinfonisen muotorakenteen ihanteita, niin mielestäni sitä ei voi siitä syyttää, koska sen ei ole sellainen tarkoitus ollakaan (sinfoninen/klassisen sonaattimuotoinen). Ennemminkin kyseessä on mielestäni eräänlainen vapaamuotoinen fantasia, jonka pääasiallinen tehtävä on koota oopperan keskeiset ainekset yksiin raameihin ja rakentaa niistä jokseenkin ymmärrettävä musiikillinen kokonaisuus.
Soitto on laiffii. | megatherium
06.10.2003 21:03:42 (muokattu 08.10.2003 20:38:55) | |
|
Se on kyllä totta, että Wagnerin sävellystuotannon alku- ja loppupää ovat hyvin erilaisia juuri muotorakenteen osalta. Siinä missä Lentävä Hollantilainen on yleisöystävällinen ja helppotajuinen teos selkeästi eriteltyine aarioineen, on Parsifal kaikessa kompleksisuudessaan hyvinkin vaikea sulateltava ensikuulemalta jo pituudensakin puolesta, vaikka se kenties muuten olisi Wagnerin mestariteos johtoaihetekniikan ym. puolesta. Mitä tulee Hollantilaisen alkusoittoon, niin mielestäni sitä ei oikein voi arvioida sellaisenaan pelkästään yksittäisenä musiikkiteoksena ilman mitään kosketuspintaa itse oopperaan, sillä Wagner on joka tapauksessa halunnut sisällyttää alkusoittoon monia oopperan aiheita ja teemoja, jotka tulevat kuultavaksi myöhemmin oopperassa. Tässä tapauksessa teoksen muotorakenne on muokkautunut tämän tavoitteen ehdoilla, eikä Wagner ole varmaan missään vaiheessa ajatellutkaan alkusoittoa omana, erillisenä kappaleena, irrallaan muusta oopperasta. Jos näin keinoin alkusoitto ei täytäkään kaikkia sinfonisen muotorakenteen ihanteita, niin mielestäni sitä ei voi siitä syyttää, koska sen ei ole sellainen tarkoitus ollakaan (sinfoninen/klassisen sonaattimuotoinen). Ennemminkin kyseessä on mielestäni eräänlainen vapaamuotoinen fantasia, jonka pääasiallinen tehtävä on koota oopperan keskeiset ainekset yksiin raameihin ja rakentaa niistä jokseenkin ymmärrettävä musiikillinen kokonaisuus.
Eihän tosiaankaan Wagnerin luomalla yhteistaideteoksella, gesamtkunstwerk, musiikin, draaman, runouden, plastiikan, mimiikan ja visuaalisen taiteen synteesi, ole kuitenkaan näiden teosten musiikillisuuden kuin myöskään sinfonisen muotorakenteen toimivuuden kanssa ja kannalta paljonkaan tekemistä tai merkitystä.. Mikäli musiikki ei saavuta maaliaan ja täyttymystään pelkästään omin avuinensa, ts. omana alastomana itsenään ilman sen ympärille punottua valtavaa rekvisiittaa ja tekotaiteellisia pyrkimyksiä Berliozilta ja Lisztiltä omaksuttuine johtoaihetekniikoineen tai pikemminkin niiden konsekvenssinä, niistä johtuen, on siinä tapauksessa ainoa mahdollisuus vain kylmästi todeta ettei hän ollut musiikkinsa seikkaperäisyydestä johtuen valtaisan maineensa veroinen säveltäjä; hänen draamallisiin tarkoitusperiinsä vetoaminen on mielestäni silloin täysin turhaa.
Itse olen pikemminkin perinteisen esitysnumero-oopperan kannattaja tarkasti rajattuine suljettuine musiikkimuotoineen, aarioine, ensembleine ja kuorokohtauksine kuin että olisin valmis sonnustautumaan oopperaan taikka levyltä kuuntelemaan 4-5 tunniksi draamallisen tapahtumisen jokaista vivahdetta seuraavaa Wagnerin ns. päättymättömän melodian tai pikemminkin resitatiivin virtailua (leikillisesti voisi kuvailla sitä musiikiksi, jolla ei ole päätä eikä häntää, josta ottaa kiinni taikka poimia kotiin vietäväksi ja vihelleltäväksi).
"On paljon mahdollista, että Wagner tunsi Schubertin jopa lähes puolituntisia balladeja paljon paremmin kuin ajatellaan: Niiden julkaiseminen kun sattui yhteen periodin kanssa v. 1830, jolloin hän oli vähitellen muodostamassa omaa tyyliään. Schubertin Ossian(James Macpherson) laulut (ossiaaninen tyyli - proosallinen runous, jonka kanssa Schubert sovitti yhteen dramaattisen resitatiivin ja arioson sekoituksen) saivat paljon julkisuutta ja kriittistä huomiota kautta Saksan ja niissä on hetkiä jolloin wagneriaaninen musiikkidraama, jopa harmoninen sanasto, näyttää olevan ennustettuna nuoren wieniläisen mestarin vapaasti vaeltavassa fantasiassa. Musiikillisessa maailmassa, joka on kauan ollut perehtynyt Wagneriin, nuoren säveltäjän yritykset saattavat näyttää kesyiltä, mutta meidän déja vu-vaikutelmamme vain vahvistaa Schubertin pioneerin asemaa.
En silti kykene omalta osaltani pitämään Schubertin laajoja balladeja (joista pisin on Adelwold und Emma D 211, n. 28'00) musiikillisesti aina kovinkaan kiinnostavina (vähiten ehkä yli 16'00 Der Tod Oscars D 375) tai merkitykseltään hänen muuhun lied-tuotantoonsa verrattavana; muodot, yksinkertaiset tai muunnellut säkeistölaulut, jossa kokonaista laulua kannattelee yhtenäinen spontaani idea. Toisena hetkenä taas tuntuu ettei mitään muuta halua kuunnellakaan kuin niiden suljetusta muodosta vapaata läpisävellettyä fantasiaa. Kuuntelin tänään sangen haltioissani balladeista erästä lyhyintä, Theodor Körnerin sanoihin sävellettyä, Amphiaros D 166, esityskestoltaan vain runsas 6'00, Dietrich Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren lyömättömän intensiivisenä tulkintana 70-luvulta. (Kuvaavaa kylläkin että erään tietosanakirjan hakusana-artikkelissa "balladi" Schubertin nimi loistaa jälleen poissaolollaan).
Samoin on monasti laita Wagnerin musiikkidraaman: hiukan liiana raskasta, pitkäveteistä musiikkia, joka jatkuu loputtomiin löytämättä milloinkaan todellista täyttymystään.
Itse olisin sitä paitsi taipuvaisempi pitämään ranskalaiseen " Grand opera" tyyliin kirjoitettua Rienziä tai kahta muuta varhaisempaa, Wagnerhan ihaili Belliniä, Wagnerin oopperoista tyyliltään italialaisempana kuin "Lentävää hollantilaista" ja jota säveltäessään, Rienzi, hänen ainoana tarkoituksenaan oli yksinkertaisesti vain kirjoittaa ooppera ilman sen syvällisempiä ja pidemmälle meneviä musiikkidraamaa tunnustelevia tarkoitusperiä. Olettamukseni oopperan potentiaalisesta italialaisuudesta perustuu tosin tässä tapauksessa vain muutamaan kertaan kuulemaani alkusoittoon.
Mutta on ilman muuta selvää, että Wagner näissä varhaisoopperoissaan noudatti alkusoittojen osalta klassisia muotorakenteita, sonaattimuotoa, saksalaisena sinfonisesti ajattelevana säveltäjänä Beethovenilta saatuine vaikutteineen. Sitäpaitsi hänen sinfoninen draamakäsityksensä itseriittoisena orkestraalisena sävelkudoksena tekee oikeutetuksi esittää katkelmia hänen musiikkidraamoistaan itsenäisinä orkesterisävellyksinä jopa ilman laulajia, joiden ääni on usein kuin myöhemmin tehty lisäys, alkusoitoista puhumattakaan, joiden esittämiseen ei tällaista ongelmaa sisälly kuin korkeintaan väärien lopukkeiden muodossa.
Ja mikäli wagner elämäntyöllään joitakin positiivisia vaikutuksia sai aikaan musiikkimaailmassa, voisi niihin epäilemättä laskea sen seikan, että hänen käsissään orkesteri ta orkestrointitaito kehittyivät valtavasti tonaliteetin höllentämisestä riippumatta - uusina soittimina otettiin käyttöön mm. erityiset Wagner-tuubat. | |
Eihän tosiaankaan Wagnerin luomalla yhteistaideteoksella, gesamtkunstwerk, musiikin, draaman, runouden, plastiikan, mimiikan ja visuaalisen taiteen synteesi, ole kuitenkaan näiden teosten musiikillisuuden kuin myöskään sinfonisen muotorakenteen toimivuuden kanssa ja kannalta paljonkaan tekemistä tai merkitystä.. Mikäli musiikki ei saavuta maaliaan ja täyttymystään pelkästään omin avuinensa, ts. omana alastomana itsenään ilman sen ympärille punottua valtavaa rekvisiittaa ja tekotaiteellisia pyrkimyksiä Berliozilta ja Lisztiltä omaksuttuine johtoaihetekniikoineen tai pikemminkin niiden konsekvenssinä, niistä johtuen, on siinä tapauksessa ainoa mahdollisuus vain kylmästi todeta ettei hän ollut musiikkinsa seikkaperäisyydestä johtuen valtaisan maineensa veroinen säveltäjä; hänen draamallisiin tarkoitusperiinsä vetoaminen on mielestäni silloin täysin turhaa.
Mutta draamallisena säveltäjänähän Wagner nimenomaan tunnetaan. Kuka tuntee juurikaan hänen ei-draamallista tuotantoaan, jota ei paljon edes ole? Siegfried-idylli lienee ainoa yleisemmin tunnettu. Olen itse kyllä sitä mieltä, että Wagnerin musiikkia tulkittaessa täytyy ottaa huomioon kaikki ne seikat, jotka hän itsekin on ottanut huomioon oopperaa säveltäessään. Wagnerille oopperamusiikki ei ollut itseisarvoinen, itsenäinen elementti omine, muusta oopperasta erillisine muotorakenteineen, vaan kaikki musiikki nivoutuu oopperan rakenteeseen, juoneen, draamaan ja tapahtumiin. Jopa alkusoitot, jotka luovat jo kuvaa tulevasta. Wagner ei ole siinä mielessä mikään sinfonikko, vaikka hänen varhaisemmat alkusoittonsa muistuttaisivatkin rakenteeltaan perinteisiä sonaattimuotoja tms. Ooppera ei ole sinfoniaa. Jos Wagner ei olisi koskaan säveltänyt yhtäkään oopperaa, vaan ainoastaan musiikkia sellaisenaan, "omana, alastomana itsenään", olisi hän varmasti päätynyt toisenlaisiin ratkaisuihin moneltakin osin. Mielestäni nimenomaan Wagnerin musiikin ei tarvitsekaan saavuttaa täyttymystään pelkästään omin avuinensa, koska hän ei ole sitä sellaiseksi edes tarkoittanut. Wagnerin oopperoissa kaikki liittyy toisiinsa, sehän oli hänen tavoitteensakin - ja siksi juuri puhumme kokonaistaideteoksesta juuri Wagnerin kohdalla.
Soitto on laiffii. | megatherium
13.10.2003 19:23:28 (muokattu 13.10.2003 22:01:29) | |
|
Mutta draamallisena säveltäjänähän Wagner nimenomaan tunnetaan. Kuka tuntee juurikaan hänen ei-draamallista tuotantoaan, jota ei paljon edes ole? Siegfried-idylli lienee ainoa yleisemmin tunnettu. Olen itse kyllä sitä mieltä, että Wagnerin musiikkia tulkittaessa täytyy ottaa huomioon kaikki ne seikat, jotka hän itsekin on ottanut huomioon oopperaa säveltäessään. Wagnerille oopperamusiikki ei ollut itseisarvoinen, itsenäinen elementti omine, muusta oopperasta erillisine muotorakenteineen, vaan kaikki musiikki nivoutuu oopperan rakenteeseen, juoneen, draamaan ja tapahtumiin. Jopa alkusoitot, jotka luovat jo kuvaa tulevasta. Wagner ei ole siinä mielessä mikään sinfonikko, vaikka hänen varhaisemmat alkusoittonsa muistuttaisivatkin rakenteeltaan perinteisiä sonaattimuotoja tms. Ooppera ei ole sinfoniaa. Jos Wagner ei olisi koskaan säveltänyt yhtäkään oopperaa, vaan ainoastaan musiikkia sellaisenaan, "omana, alastomana itsenään", olisi hän varmasti päätynyt toisenlaisiin ratkaisuihin moneltakin osin. Mielestäni nimenomaan Wagnerin musiikin ei tarvitsekaan saavuttaa täyttymystään pelkästään omin avuinensa, koska hän ei ole sitä sellaiseksi edes tarkoittanut. Wagnerin oopperoissa kaikki liittyy toisiinsa, sehän oli hänen tavoitteensakin - ja siksi juuri puhumme kokonaistaideteoksesta juuri Wagnerin kohdalla.
Ehkäpä niiden levyttäminen tuntuukin juuri siksi niin typerältä. Esim. Tristanin III-näytöksen alkusoittoa pidemmälle kenties oopperan loppukohtaukseen mennessä, juuri ennen Isolden lemmenkuoloa, olemme ehtineet toivoa, että Wagner olisi luopunut musiikkidraaman kehittämisestään ja säveltänyt pelkästään esitys-numeroista koostuvia oopperoita, vaikkakin ne luovalla puolella kiistämättä johtivatkin musiikkidraaman syntyyn; oopperan kuunteleminen levyltä kun tuntuu, ainakin kun eilen sitä viimeksi yritin, niin äärimmäisen puuduttavalta. ja vastenmieliseltä; no, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo. | |
Ehkäpä niiden levyttäminen tuntuukin juuri siksi niin typerältä. Esim. Tristanin III-näytöksen alkusoittoa pidemmälle kenties oopperan loppukohtaukseen mennessä, juuri ennen Isolden lemmenkuoloa, olemme ehtineet toivoa, että Wagner olisi luopunut musiikkidraaman kehittämisestään ja säveltänyt pelkästään esitys-numeroista koostuvia oopperoita, vaikkakin ne luovalla puolella kiistämättä johtivatkin musiikkidraaman syntyyn; oopperan kuunteleminen levyltä kun tuntuu, ainakin kun eilen sitä viimeksi yritin, niin äärimmäisen puuduttavalta. ja vastenmieliseltä; no, ehkäpä kolmas kerta toden sanoo.
Kyllä minkä tahansa oopperan kuuntelu levyltä jättää epätäydellisen vaikutelman, kun vähintäänkin puolet esityksestä jää pimentoon.
Soitto on laiffii. | |
Kyllä minkä tahansa oopperan kuuntelu levyltä jättää epätäydellisen vaikutelman, kun vähintäänkin puolet esityksestä jää pimentoon.
Kuten myös baletin ja muun performanssihässäkän. Aina ja iankaikkisesti. Tai antaa eri merkityksiä.
"Tritonus on harmonian ketsuppi" -E Rautavaara | |
Mutta draamallisena säveltäjänähän Wagner nimenomaan tunnetaan. Kuka tuntee juurikaan hänen ei-draamallista tuotantoaan, jota ei paljon edes ole? Siegfried-idylli lienee ainoa yleisemmin tunnettu. Olen itse kyllä sitä mieltä, että Wagnerin musiikkia tulkittaessa täytyy ottaa huomioon kaikki ne seikat, jotka hän itsekin on ottanut huomioon oopperaa säveltäessään. Wagnerille oopperamusiikki ei ollut itseisarvoinen, itsenäinen elementti omine, muusta oopperasta erillisine muotorakenteineen, vaan kaikki musiikki nivoutuu oopperan rakenteeseen, juoneen, draamaan ja tapahtumiin. Jopa alkusoitot, jotka luovat jo kuvaa tulevasta. Wagner ei ole siinä mielessä mikään sinfonikko, vaikka hänen varhaisemmat alkusoittonsa muistuttaisivatkin rakenteeltaan perinteisiä sonaattimuotoja tms. Ooppera ei ole sinfoniaa. Jos Wagner ei olisi koskaan säveltänyt yhtäkään oopperaa, vaan ainoastaan musiikkia sellaisenaan, "omana, alastomana itsenään", olisi hän varmasti päätynyt toisenlaisiin ratkaisuihin moneltakin osin. Mielestäni nimenomaan Wagnerin musiikin ei tarvitsekaan saavuttaa täyttymystään pelkästään omin avuinensa, koska hän ei ole sitä sellaiseksi edes tarkoittanut. Wagnerin oopperoissa kaikki liittyy toisiinsa, sehän oli hänen tavoitteensakin - ja siksi juuri puhumme kokonaistaideteoksesta juuri Wagnerin kohdalla.
Olen sitä mieltä, että Wagner oli sinfonikko, josta kohtalon tai sattuman oikusta tuli oopperasäveltäjä. Aivan yhtä oikeutettua olisi väittää, että oli kohtalon ivaa että hänestä ylipäätään tuli säveltäjä, sillä varsin kuvaavaa Wagnerin kohdalla on se, että musiikki oli aluksi vain II sijalla hänen harrastuksissaan nuorena. Alkaessaan opiskella esim. pianonsoittoa hän osoittautui hämmästyttävän taitamattomaksi, eihän siis todellakaan mikään varhaiskypsä ollut lapsinerosta puhumattakaan musiikissa, ellei sitten kirjallisuudessa, hänen suurin harrastuksensa kohde tuohon aikaan, jolloin hän kirjoitteli näppäriä säkeitä ja voitti kerran koulussa I palkinnon runokilpailussa; siitä selittyy siis hänen kykynsä kirjoittaa itse librettonsakin oopperoihinsa.
11-vuotiaana hän kirjoitti muhkean runopukuisen draaman, yhdistelmän Hamletista ja kuningas Lea`rista, jossa kokonaista 42 henkilöä kuoli murhenäytelmän kestäessä. Nuoren dramaatikon oli pakko tuoda muutamia näistä vainajista haamuina takaisin näyttämölle saadakseen kappaleen jonkinlaiseen päätökseen.
Wagner sävelsi nuorena joitakin orkesteri-ja pianokappaleita, pianosonaatin, jousikvarteton ja mm. orkesterialkusoiton, joka esitettiin Leipzigissa Heinrich Dornin johdolla. Käsikirjoitus oli kirjoitettu 3 erivärisellä musteella ja musiikki oli yhtä kummallista kuin käsikirjoituksen ulkonäkökin. Näissä teoksissa oli kuten jo mainitsinkin, vaikutteita Beethovenilta ja tämän vaikutus näkyy enemmässä taikka vähemmässä määrin myös ensimmäisissä kypsissä oopperoissa tai niiden alkusoitoissa milteipä temaattiseen sukulaisuuteen asti.
Wagnerin I voimakkaasti Beethoven vaikutteisen sinfonian Gewandhaus-orkesteri esitti Leipzigissa ja Prahassa. Pian ensimmäisen sinfonian esittämisen jälkeen Wagner otti vastaan Würzburgin teatterin kuoronjohtajan paikan. Luultavasti tämä toimi suuntasi hänen harrastuksensa entistä voimakkaammin teatteriin ja, näin voisi kuvitella, että hänestä tuli kuin kohtalon sallimuksesta lopulta oopperasäveltäjä. | |
Oli miten oli, Wagneria ei kuitenkaan yleisesti pidetä sinfonikkona vaan draamallisena säveltäjänä. Ja vielä mitä hänen sävellystaitoihinsa tulee - jos ne todella olisivat huonot tai edes keskinkertaiset, niin tuskin hänen oopperoitaan nykyään esitettäisiin jatkuvasti ympäri maailmaa. Onhan musiikki kuitenkin oopperan kantava voima.
Soitto on laiffii. | megatherium
15.10.2003 20:47:15 (muokattu 16.10.2003 19:12:48) | |
|
Oli miten oli, Wagneria ei kuitenkaan yleisesti pidetä sinfonikkona vaan draamallisena säveltäjänä. Ja vielä mitä hänen sävellystaitoihinsa tulee - jos ne todella olisivat huonot tai edes keskinkertaiset, niin tuskin hänen oopperoitaan nykyään esitettäisiin jatkuvasti ympäri maailmaa. Onhan musiikki kuitenkin oopperan kantava voima.
Tähän nähden on muuten miltei ironista, että ratkaisevan sysäyksen Wagnerin muusikkoudelle antoi hänen 14-vuotiaana kuulemansa Beethovenin 7. A-duurisinfonian, opus 92, esitys Leipzigissa, eräs suurimpia milloinkaan kokemia musiikillisia elämyksiään:"Esityksen jälkeen sairastuin", hän kertoo elämäkerrassaan;"ja kun parannuin olin muusikko". Tämän jälkeen hän alkoi opiskella soinnutusta ja kenraalibassoa ja innostui musiikista niin, että laiminlöi opintonsa ja oli usein poissa koulusta monta viikkoa yhteen menoon.
Idean, joka Beethovenilla palveli sinfonian orgaanista ajatusyhteyttä usein enemmän aavistavassa kuin selvästi tajuttavassa ilmenemisessä, Berlioz vei konkreettiseen "roolientreéhen" "ideé fixellään", jota hän käytti järjestelmällisesti sinfonisena johtoaiheena syklisen sävellyksen kaikissa osissa edustaen ympäristön mukaan muunneltuna draaman päähenkilöä. Se mikä tässä on oleellista on se, että Wagner siirsi johtoaiheen musiikkidraamaansa oleellisena tekijänä ja lainasi Berliozilta myöskin orkesteriteknillisiä sävellysmetodisia piirteitä, joten pata kattilaa soimaa, kyllä Wagnerkin oli sinfonikko omalla tavallaan musiikkidraamoissaan. | megatherium
15.10.2003 20:51:46 (muokattu 16.10.2003 20:59:54) | |
|
Kyllä minkä tahansa oopperan kuuntelu levyltä jättää epätäydellisen vaikutelman, kun vähintäänkin puolet esityksestä jää pimentoon.
Osuit tavallaan naulan kantaan, sillä maanpaon vuosinaan kirjoittamissa teoreettisissa tutkielmissaan (mm. Taide ja vallankumous, Tulevaisuuden taideteos), joista kirjassaan Ooppera ja draama, 1851, Wagner kuvaavaa kylläkin tuomitsi oopperan, koska sen ainoa päämäärä oli musiikki eikä draamallinen ilmaisu ja tehosti käsitettä musiikkidraama, jossa kaikki taiteet yhtyisivät. Mutta miksi hänen oopperoitaan sitten levytetään, ei niiden konstruktiivista musiikkia voi aina kutsua miksikään nautinnolliseksi suupalaksi, ainakaan kukaan musiikillisena kulinaristina itseään pitävä musikaalinen henkilö? Kernaasti kuuntelisin jonkun lempisäveltäjäni levyttämättömäksi jääneen oopperan, vaikka katkelmankin, edes kerran elämässäni kuin tätä Wagnerin "saippuaoopperaa", josta ei aina tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Mutta kuten sanonta kuuluu: Huvinsa kullakin. | |
Korneimmat eli naiveimmat tuntemasi klassiset teokset:
Enpä ole juuri ikinä kuunnellut mitään Bachin jälkeistä ja Stravinskia edeltävää klassista... Kaikki on niiiiiiin sentimentaalista ja rytmisesti vajaata.
Kyllä se oikea musiikki on syntynyt ja elänyt enempi muualla maapallolla kuin Keski-Euroopassa.
No ei se niin kauheaa kuitenkaan ole kuin kiinalainen musiikki. | |
Enpä ole juuri ikinä kuunnellut mitään Bachin jälkeistä ja Stravinskia edeltävää klassista... Kaikki on niiiiiiin sentimentaalista ja rytmisesti vajaata.
Kyllä se oikea musiikki on syntynyt ja elänyt enempi muualla maapallolla kuin Keski-Euroopassa.
No ei se niin kauheaa kuitenkaan ole kuin kiinalainen musiikki.
Mielenkiintoista. Ensimmäistä kertaa kuulen tuollaisen mielipiteen. Oletko niin paljon todellakin kuunnellut, että voit noin yleistää?
"Tritonus on harmonian ketsuppi" -E Rautavaara | |
Mielenkiintoista. Ensimmäistä kertaa kuulen tuollaisen mielipiteen. Oletko niin paljon todellakin kuunnellut, että voit noin yleistää?
Vähän provoilin - mutta kyllä se aikas totta on. Joku mulla pätkii länsimaisen taidemusiikin kanssa. Jotain Bachia ja barokkia edeltävää musiikkia olen kuunnellut paljon ja jonkun verran moderneja. Mutta kaikki wieniläisklassismista eteenpäin aina 1900-luvun vaihteeseen ei mene millään läpi - liian pompöösiä ja ylitunnelmoivaa, vähän kuin proge ja sankarihevi - vaikka musiikissa olisi paljon sisältöä, korni esillepano tekee siitä kuuntelukelvotonta.
Tai sitten sitä on joutunut kuulemaan eri yhteyksissä liikaa vastoin tahtoaan.
Eikä minulla ole mitään klassisen musiikin taustaa... | megatherium
22.10.2003 21:23:41 (muokattu 23.10.2003 20:14:26) | |
|
Vähän provoilin - mutta kyllä se aikas totta on. Joku mulla pätkii länsimaisen taidemusiikin kanssa. Jotain Bachia ja barokkia edeltävää musiikkia olen kuunnellut paljon ja jonkun verran moderneja. Mutta kaikki wieniläisklassismista eteenpäin aina 1900-luvun vaihteeseen ei mene millään läpi - liian pompöösiä ja ylitunnelmoivaa, vähän kuin proge ja sankarihevi - vaikka musiikissa olisi paljon sisältöä, korni esillepano tekee siitä kuuntelukelvotonta.
Tai sitten sitä on joutunut kuulemaan eri yhteyksissä liikaa vastoin tahtoaan.
Eikä minulla ole mitään klassisen musiikin taustaa...
Tuossa ei mielestäni kuitenkaan ole siinä mielessä logiikkaa että Stravinskyhän kuului ns. uusklassikoihin, jotka saivat olennaisesti vaikutteita nimenomaan myöskin wieniläisklassikoiden objektiivisesta taiteesta; olisin olettanut nautintoindeksisi korostaneen pikemminkin 1800-luvun puolelta Richard Wagnerin professionalistista taidetta kuin tehdä tuollainen krapukäännös 1900-luvun kautta 1700-luvun loppupuolelle ja vähän kauemmaksikin.
Mutta kirjoittivathan wieniläisklassikotkin, jopa Schubertkin 15-vuotiaasta kulolinvuoteensa saakka, vielä fuugia Bachin ja Händelin tyyliin 1800-luvullakin, eikä olisi Mozartkaan kirjoitellut fuugia siinä määrin enää 1780-luvulla (1782-1783) Wienin-uransa alkuaikoina hänen vaimonsa ankaran kontrapunktisen satsin himoa tyydyttääkseen ellei paroni van Swieten olisi häntä Bachin ja Händelin tuotantoon, myös osin tuntemattomaan vokaalimusiikkiin, tutustuttanut musiikillisissa matineoissaan. Paronihan oli tutustunut näiden musiikkiin diplomaattina Berliinissä.
Mozarthan ei loppujen lopuksi etenkään myöhemmällä iällään fuugia enää sävellellyt, vaikka jostakin kummallisesta syystä niin kuuluu silloin tällöin vielä väitettävän lehtienkin konserttiarvosteluissa, kymmeniä varhaisia kirkkomusiikkiteoksia, jousikvartettoja, mm. KV 168, 173, harjoituskappaleita, Lontoon luonnoskirjan 15a-15ss keskeneräinen 4-ääninen fuuga(ei sisälly CME:hen), jopa Galimathias musicum KV 32 v. 1766 päättyy fuugaan jne. lukuunottamatta, joita kuten tulikin jo todettua, syntyi Mozartin uran alkuaikoina Salzburgissa huomattavasti myöhempiä wienin vuosia enemmän; viimeisinä vuosinaan hän ei juuri fuugia kirjoitellut, automaattiselle musiikkilaatikolle sävellettyä fantasiaa ja Requiemin Kyrie eleison-kaksoisfuugaa lukuunottamatta,joista edellä mainittu huipentuu järkyttävään kaksoisfuugaan; pikemminkin päinvastoin, hänen musiikillinen ajattelunsa ja tyylinsä, sävellystapansa yksinkertaistui huomattavasti sitä aikaisemmin hallinneesta kontrapunktisesta ajattelusta, jota hän viljeli etenkin aikana, jolloin vanhojen mestarien arkkitehtoninen kontrapunkti ja Haydnin luoma kontrapunktin ja sonaattimuodon sulautuma vaikuttivat "uudistavasti" Mozartin musiikkiin (mm. Haydn-kvartetot, c-mollimessu, Haffner-sinfonia ja muutamat pianokonsertot). Mutta myös esim. I pianokonserton KV 175 finaali kasvaa kotrapunktiseen ajattomuuteen Haydnin jousikvartettojen innoittamana.
Voihan Bachin fuugat nähdä puhtaana matematiikkanakin jos niikseen tulee. | |
Tuossa ei mielestäni kuitenkaan ole siinä mielessä logiikkaa että Stravinskyhän kuului ns. uusklassikoihin, jotka saivat olennaisesti vaikutteita nimenomaan myöskin wieniläisklassikoiden objektiivisesta taiteesta; olisin olettanut nautintoindeksisi korostaneen pikemminkin 1800-luvun puolelta Richard Wagnerin professionalistista taidetta kuin tehdä tuollainen krapukäännös 1900-luvun kautta 1700-luvun loppupuolelle ja vähän kauemmaksikin.
Stravinskyn tuotantoon tosiaankin sisältyy uusklassista, mutta vain osaksi. Hänen tuotanto jakautuu kolmeen lähes täysin toisistaan poikkeavaan kauteen.
1. Venäläinen/pariisilainen kausi oli alkupään tuotantoa, jota leimasi voimakas kollaasinomaisuus ja yllätyksellisyys. Tämän kauden edustajina vaikkapa Nijinskyn baletit Pétrouchka, Kevätuhri ja Tulilintu.
2. Mainitsemasi uusklassinen. Tosin Stravinsky imi huomattavasti enemmän vaikutteita barokista, kuin wieniläisklassikoista. Mainitaan vaikkapa Djagilevin baletti Pulcinella ja ooppera-oratorio Oedipus Rex.
3. Dodekafoninen kausi. Nuoruudessaan Stravinsky sanoi, ettei pidä Schönbergin sarjallisuudesta, mutta elämänsä loppuvaiheilla alkoi kuitenkin itsekin tekemään tätä. Mainitaan vaikkapa Mr. B:n baletti Agon.
Tunnetuinta ja suosituinta tuotantoa häneltä lieneekin juuri nuo varhaisimman kauden teokset ja repertoaari on näin laaja, eli uusklassikoksi häntä ei varsinaisesti voitane sanoa.
Syy, miksi hän ei luultavasti käyttänyt teoksissaan 1800-luvun vastenmielisintä romantiikkaa oli siinä, että hän syntyi kyseisen ajanjakson lopulle, opettajansa Rimski-Korsakov ja muut nuoruutensa aikalaiset säveltäjät tekivät juuri tällaista. Pakko siitä meiningistä oli sadan vuoden jälkeen alkaa eroamaan, kuten muidenkin 1500-2000 luvun tyylikausien kohdalla tapahtui.
"Tritonus on harmonian ketsuppi" -E Rautavaara | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
