Klassinen ›

Se on merkillistä klassisen musiikin alueen levytysfilosofiaa ajatellen, että vaikka suomessakin on elänyt suuri määrä jonkinlaisen klassikkoaseman saavuttaneita säveltäjiä, jotka ovat säveltäneet paljon hienoa ja kaunista, sekä varsin tuoretta musiikkia, niin sen sijaan, että näiden teoksia kukaan tohtisi kaivaa esiin arkistojen kätköistä ja ryhtyä levyttämään niitä, suositaan enemmin sitä musiikkia, joka on päivän puheen aiheena ja uusinta uutta, sillä todennäköisesti ajatellaan, että sille on myös kysyntää ja tämän vuoksi menekkiä, kun säveltäjänimi on monien huulilla, eikä vanhemmat mestarit tunnu ajankohtaisilta, vaikka musiikillisen kauneutensa ja laadukkuutensa edellyttäisivät suurempaa huomiota unohduksen sijaan.

Sibbe kuului jossain määrin vielä nuorempana säveltäjäsuosikkeihini.
 
Tuolloin en ollut vielä kuullutkaan niistä monista muista suomalaissäveltäjistä, jotka löysin ja joista tuli tärkeitä vasta oman harrastuneisuuden pohjalta tehtyjen tutkimusten jälkeen, saati, että olisin alun alkaen edes osannut pitää heitä minkään väärteinä, vaikka olisin nimen perusteella jonkun heistä tunnistanutkin säveltäjäksi.
 
Rupesin vasta erään suuren maestron "provokatoristen" väitteiden vuoksi hiukan epäilemään aikanaan itsekin uskomaani väitettä tai otaksumaa Sibben ylivertaisuudesta suomi musiikissa ja ajattelin ottaa asiasta selvää.
 
Sillä kuuluisan säveltäjänimen vetovoima ja sellaisen omaavan säveltäjän nauttima suuri maine nerona saa nuoren kuuntelijan uskomaan säveltäjän musiikin ylivertaiseen nerokkuuteen maansa säveltaiteessa ilman epäilyksiä.
 
Vasta syvällisemmän ja perinpohjaisemman perehtymisen kautta olemassa olevan niukan aineiston perusteella käsitys säveltaiteen kansallisesta hegemoniasta muuttui itselläni perusteellisesti unohdettuja säveltäjämestareita suosivaksi.
 
Heistä useimpien suurin "vika" on ollut se, että he eräiden tahojen mukaan "syntyivät liian myöhään postromanttisiksi säveltäjiksi" ja heidän olisi pitänyt astua säveltaiteen "näyttämölle" jo vuosikymmeniä aiemmin.
 
Kuulin erään suomalaisen viimeiseksi sibeliaaniksi luonnehditun yleisromantiikkaa edustavan säveltäjän, Ikosen, erästä sinfoniaa, Inornata, ja avausosa oli ensivaikutelmaltaan muodon suppeudesta huoliomatta aiheidensa runsaudessa suorastaan rehevä ja kukkea ja jollakin tavoin miltei oopperamaisen kupliva ja vain hieman lopputeemojen osalta ehkä Tsaikovskin tyylin mieleen tuova, mutta teosta kuunteli nautinnolla ja suurella mielenkiinnolla, eikä musiikki ollut kansallisesti sävyttyneiden aiheiden kyllästämää vaan ajatonta ja universaalia.

Rouvalin johdolla uudet Sibelius-levytykset svengaavat rouheasti. Ja Sibbehän on aina ajankohtainen.
 
https://www.hs.fi/taide/art-2000011059859.html
 
Ajankohtaisille.

Säveltäjän kypsimmäksi luonnehditun C duuri sinfonian staattinen musiikki harvoin svengaa millään tavalla, kun siitä puuttuu suurelta osin rytmienergia ja draivi, harmoninen ja melodinen mielikuvitus, sekä voimakas ilmaisupaine ja intensiteetti.

On kai sullakin useita suosikkeja Sibeliuksen tuotannossa, jos jätetään pois sinfoniat?

Prophet: On kai sullakin useita suosikkeja Sibeliuksen tuotannossa, jos jätetään pois sinfoniat?
 
On aivan eri asia kuunnella musiikkia syvästi pakahduttavana ja liikuttavana säveltaiteena, joka saattaa tuottaa jopa katharsiksen, kuin pinnallista aistinautintoa tai sentimenton omaisia tuntemuksia tavoitellen, mutta onhan jääkärimarssikin eräällä tavalla tällainen isänmaallisia tuntemuksia herättävä kuuntelukokemus, joka nostaa tunteet pintaan, jos siihen tunnelmaan aikoo virittäytyä, niin sanoakseni. Nyt ei kyllä vaikuttanut, kun sitä kuuntelin. Vastauksena esittämääsi kysymykseen totean, että Sibben tuotannossa ei ole suosikkeja taidemusiikin nälkään.
 
Tästä kuin demonstraationa valaiseva esimerkki: Luulin Fennica sarjan levylle painetun tekstin mukaisesti levyn alkavan Sonnisen teoksella, kun en huomannut sen yläpuolella olevaa tekstiä, mutta ihmettelin kuullessani monotonista ja stereotyyppistä kansallisromanttista musiikkia ilman rytmistä vaihtelua, että tämähän kuulostaa aivan Sibbeltä ja näin olikin, se oli Sibben musiikkia ja vaikka kuinka yritin suggeroida itseni vaikuttumaan musiikista se ei luonnistunut, mutta kun Sonninen revontulien tanssillisine rytmeineen alkoi soimaan, ällistyin välittömästi musiikin tekemästä kohottavasta vaikutuksesta jopa Stravinskyyn viittaavissa rytmi-assosiaatioissaan ja varsin modernissa vaikutelmassaan.

Kun usein puhutaan siitä, että säveltäjät eivät ole riittävän originelleja, vaan muiden säveltäjien vaikutuksille alttiita, niin tuntuu varsin oudolta, että Sibben jälkeen suomen suosituimmaksi säveltäjäksi usein mainittu Klamihan oli Salmenhaaran mukaan monien kansainvälisesti tunnettujen mestarien musiikin antamille vaikutteille paljon alttiimpi, kuin mm. herra Sonninen ja kas kummaa, hän on siitä huolimatta paljon soitetumpi ja levytetympi säveltäjä kuin Sonninen jostakin jopa rohkeammista kuin Eino roihasta puhumattakaan, joka on jäänyt täysin unohduksiin.

Kansainvälisessä ohjelmistossa sävelteosten modernius ja uudenaikaisuus suhteessa perinteisempään musiikkiin on eräänlainen elinehto niiden olemassaololle repertoaarissa, mutta suomessa on asiat eri tavalla.
 
Meillä konservatiivisinta säveltaidetta edustava säveltäjä edustaa sinfonioillaan suomalaista säveltaidetta maailmalla kaikkein edistyksellisemmänkin menneisyyden säveltaiteen sijasta, sillä suomessa ei pidä olla rohkea kuin Eino Roiha, vaan konservatiivi, kuten Sibelius, niin sitten sinun musiikkiasi soitetaan maailmanlaajuisesti.