| Aihe: Rene Leibowitzin mietteitä siban 5. sinfoniasta | 1 |
|---|
 megatherium
02.12.2019 13:25:59 (muokattu 03.12.2019 13:40:27) | |
|
Leibowitz kritisoi tässä sibeliuksen viidettä sinfoniaa: Epämääräiset, hajanaiset, banaalit ja vulgaarit sävelkuviot toimittavat teeman virkaa. Niiden olemus on kömpelö, harmonia virheellistä, köyhää ja kaavamaista, hän latelee. Ja aina vain paranee: Rytminen monotonisuus, kaiken todellisen polyfonian puute, poljennon samanlaisuus, sanalla sanoen ikävystyttävyys joka tästä kaikesta huokuu tuudittavat pikaisesti uneen kunnes yhtäkkiä herää siihen että kappale loppuu, tietämättä miten tai miksi tähän on päädytty. Ote leibowitzin kirjoituksesta Sibelius maailman huonoin säveltäjä, jona häntä ranskassa vieläkin pidetään monissa kirjoissa.
Melartinin 5. sinfonia on paljon merkittävämpi kuin sibeliuksen jatkuvassa temaattisessa prosessissaan suureen 4 teemaiseen fuugaan päättyen.
"Sibeliuksen ensiesitys Pariisissa tapahtui maailmannäyttelyn aikaan 1900. Tarjolla oli niin paljon kaikkea eksoottista, että Sibelius ei vetänyt yleisöä.
Toinen sibeliuksen esiintyminen Pariisissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin sai hyvin alentuvan vastaanoton. Sävelet ilmaisivat viehättävän takapajulan tunnelmia, todettiin. 1920-luvun Pariisissa kiehtoivat jazzmaiset sävelkulut.
Vasta 1980-luvun lopulla Sibelius sai uuden arvonnousun. Huomattiin, että hän operoi kaikkien koulukuntien ulkopuolella.
Nykyään kaikki ranskalaiset musiikinystävät eivät enää pidä Sibeliusta ikävystyttävänä ja 1800-luvun jäänteenä, vaikka monissa kirjoissa näin vielä esitetään." IS
Jos Sibelius on hyvä, silloin musiikillisen laadun mittapuut Bachista Schönbergiin () ovat pätemättömiä. ( Adorno)
IS:sta oli peräisin arvostelu vuoden 1952 Edinburghin musiikkijuhlien avajaiskonsertista, jossa Sir Thomas Beecham johti pelkästään Sibeliuksen sävellyksiä. Takana olivat ajat, jolloin Sibeliuksen musiikki oli kokenut läpimurtokautensa niin USA:ssa kuin Englannissakin. Tästä huolimatta konsertin lyttäsi maan rakoon Daily Expressin musiikkiarvostelija Cecil Smith.
Mr. Smith säkenöi näin: Vuori ponnisteli ja ponnisteli, mutta syntyi vain hiiri. Ja hiiri oli avajaiskonsertti. Ette voi saada ranskalaista, saksalaista tai italialaista matkustamaan satoja kilometrejä Edinburghiin kuuntelemaan musiikkia, jota kohtaan hän ei tunne kunnioitusta tai mielenkiintoa. Ja vielä: Luopukaamme kerta kaikkiaan siitä mielettömästä väitteestä, että Sibelius olisi Beethovenin ja Brahmsin tapainen suuri sinfonikko.
Heidän lisäkseen monet muutkin kapellimestarit ja musiikkitieteilijät ja kriitikot ovat vähätelleet ja kritisoineet sibeliuksen musiikkia kuten tunnettu ruotsalainen säveltäjä/kriitikko "hänen hirmuisuutensa" Peterson-Berger joka teilasi miltei kaikki siban sinfoniat kritiikissään ja herald tribune lehden kriitikko Virgil Thompson joka "vuodatti myrkkysuontaan sibeliuksen musiikin päälle". Saksalainen maestrokin kritisoi 5. Sinfoniaa sen evige tremolosta.
Rene leibowitzin oma sarjallinen musiikki kuten sonaatti huilulle ja pianolle opus 12a v 1944 on oudolla tavalla kiehtovaa.
"Levytyksistä päätellen tällä änkyrämodernistien puolestapuhujalla tuntui olevan yllättävänkin hellä suhde operettiin, varsinkin Offenbachiin. (Hmm Offenbachko sitten ei ole banaalia, kaavamaista ja polyfonialtaan köyhää?)
Näillä ansioilla onkin kummallista, että Leibowitz ei todellakaan löytänyt viidennestä sinfoniasta tai ylipäänsä Sibeliuksesta mitään hyvää. Onko mahdollista, että hyvä, monipuolisesti koulutettu muusikko ei kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään Euroopan toiselta reunalta tulevan sinfonikon musiikillista ajattelua?
Ongelma lienee kuitenkin pikemminkin ideologinen. Leibowitzin teksti myötäilee paljossa Schönbergin koulun hovifilosofin Theodor Adornon eräässä artikkelissaan esittämää Sibelius-kritiikkiä. Adornon edustaman falangin ajattelussa kaikki ne säveltäjät, jotka eivät jatkaneet schönbergiläisellä avantgarden tiellä, olivat taantumuksellisia juntteja." L Emmanuelsson
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | megatherium
03.12.2019 16:23:30 (muokattu 05.12.2019 15:43:55) | |
|
Muistan kun aloittelevana siben musiikin kuuntelijana ensi alkuun jopa pidin karajanin johtaman siben 5. sinfonian jousikudoksen näennäisestä mehevyydestä joksi se alussa näyttäytyi kunnes tajusin kuinka karua ja temaattisesti steriiliä ja köyhää sen muotokieli oli evige tremolossaan ja lopulta päädyin inhoamaan sitä koska se ei vaikuttanut pakahduttavasti tunteisiin kuten melartin tai tuukkanen , leiviskä ynnä muut joiden musiikissa on enemmän sisäistä jännitettä, hengen paloa ja sublimiteettia.
Siksi haiskahtaakin tekosyyltä vedota siihen että sibbe oli kenttätekniikan kaukaa viisas edeltäjä. Ei se nosta musiikin arvoa yhtään jos musiikki ei itsessään puhuttele kuulijaa olkoon kuinka modernia tai aikaansa edellä tahansa.
Tein tänään empiirisen testin jossa kuuntelin melartinin, sibeliuksen ja tuukkasen sinfonioita ja kyllä sekä melartin että tuukkanen saivat haukkomaan henkeä pakahtuneena mutta siben musiikki jätti täysin turtaksi haukotusten kera mutta samalla huvittuneeksi tremolo sooshistaan.
Ihmetyttää vain se miksi ehdoin tahdoin tyydytään huonompaan musiikkiin kun olisi parempaa ja vaikuttavampaakin tarjolla? Jotenkin vain tuntuu siltä että sibben sinfonikkous ei kanna aitoa inspiraation leimaa kuten muiden suurten sinfonikkojemme tuotanto ja historiallisen erehdyksen uhrina hänestä on tullut osa kaanonia johon hän kelvottomien kvaliteettiensa puolesta ei välttämättä edes kuuluisi. Melartinin viidennesstä puhuu pakottava älyllinen voima kun siben viidennessä joudumme todistamaan liikaa paikallaan junnaavia tyhjiä tuokioita. Siben sinfonioista puuttuu se sisäinen palo ja polte joka tekee musiikista suurta musiikkia. Se ei niin muodoin ansaitse paikkaansa kaanonissa puhumattakaan siitä epävirallisesta monopoliasemasta suomen musiikkielämässä. Miksi näin on kuitenkin menetelty lukuisten hienojen säveltäjiemme kustannuksella? luulisi historian korjaavan tällaiset vääristymät.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | megatherium
07.12.2019 10:31:37 (muokattu 07.12.2019 13:42:18) | |
|
Sibelius ei millään tavoin osallistunut suomen sotiin ja sotaponnistuksiin vaan piileskeli ainolan mökissä turvassa lopetettuaan luovan sävellystyönsä jo 1920 luvulla kun muut suomalaiset säveltäjä-sankari-rintamiehet taistelivat henkensä edestä rintamalla suomen itsenäisyyden puolesta ja sävelsivät sinfonioitaan vapautetun maan kunniaksi ja kaatuneiden aseveljien muistolle tullakseen myöhemmin ansaitsemattaan unohdetuiksi sibeliuksen varjoon.
sibeliuksen kolkosta sinfoniamusikista puuttuu lähes täydellisesti kohottava paatoksellisuus joka esmnes melartinilla, aaltosella ja tuukkkasella ja saikkolan traagisessa on melko hyvin läsnä. Jatkan tuntemattoman seuraamista joho ahti sonninen on säveltänyt (ei parhaansa) musiikin.
Ersnt lingon leijonalippu on paljon kohottavampi ja hienompi laulu kuin siben isänmaalle josta puuttuu todellista melodiaa. Sibeliuksen valjusta frigidistä klassismista sinfonioissa on kärsimys kaukana. Melartinin suuret sinfoniat ovat hyvinkin kärsimyksen kautta kohti valoa kulkemista.
Saikkolan 2. sinfoniassa, traaginen, pateettiset ja lyyrisesti laulavat molliteemat sekä rakenteellisesti, temaattisesti ja orkestraalisesti rikkaampi sävelkieli kuin 1. sinfoniassaan, joskin samat tunnusmerkit näkyvät 5.nnessäkin. saikkola suosii nopeita tempokaraktäärejä joita voi yksiosaisessa sinfoniassa olla kaksikintoista.
serenata 1941, on tyylipuhdas tyylipastissi, mozartia ja haydnia aikakautemme prisman läpi nähtynä. vain adagio on hitaampi joululauluista muistuttavalla tematiikallaan. useimmat sinfoniat hän on omistanut aseveljilleen.
karjalaisen 1. sinfoniassa kuuluu laukauksien ääniä. kromaattista romantiikkaa. kansanlaulun ylistystä, kntrapunktinen taidonnäyte yhdistää aiemmien osien teemat finaalissa. scherzo leikillinen. Sventon e-molli sinfoniassa kuohuvaa romantiikkaa. kaatui 1939 taipaleenjoen taisteluissa.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | megatherium
30.12.2019 12:58:42 (muokattu 30.12.2019 17:44:22) | |
|
Theodor Adorno: Reunahuomautus Sibeliuksesta, otteita:
On olemassa Sibelius-seura, joka tekee hänen nimeään tunnetuksi ja huolehtii siitä, että hänen tuotantoaan on gramofoniäänityksinä saatavana.Ulkopuolinen tarkkailija tulee uteliaaksi ja kuuntelee muutaman pääteoksen, vaikkapa neljännen ja viidennen sinfonian. Sitä ennen hän tutkii partituureja. Ne näyttävät viheliäisiltä ja rahvaanomaisilta, ja mieleen tulee, että salaisuus ehkä pal-jastuu vasta kun niitä kuuntelee elävinä esityksinä. Mutta sointikuva ei tuo kuvaan mitään uutta.Se näyttää tällaiselta: teemoina esitellään kaikenkarvaisia aivan puisevia ja tri-viaaleja sävelkulkuja, joita enimmäkseen ei ole edes soinnutettu vaan jotka yksiää-nisinä nojaavat urkupisteisiin, paikallaan pysyviin sointuihin tai mihin ikinä mitä viidelle nuottiviivalle voidaan piirtää loogisen sointukulun välttämiseksi. Näille sä-velkuluille käy hyvin pian hullusti, vähän niin kuin imeväiselle, joka putoaa pöy-dältä ja satuttaa selkärankansa. Ne eivät pysty kunnolla liikkumaan. Ne juuttuvat paikoilleen. Odottamattomalla hetkellä rytminen liike katkeaa: jatkosta tulee kä-sittämätön.
Sitten nämä yksinkertaiset sävelkulut palaavat, vääntyneinä ja raiteiltaan suistuneina, pääsemättä kuitenkaan aloiltaan. Nämä jaksot ovat puolustajien mielestä beethovenmaisia: merkityksettömästä, mitättömästä luodaan kokonainen maailma. Mutta tämä maailma on sen maailman arvoinen, jossa me elämme: raaka ja samalla arvoituksellinen, nuhjuinen ja ristiriitainen, vanhastaan tuttu ja läpinäky-mätön. Jälleen puolustajat sanovat, että muotoa luovan mestarin ainutlaatuisuuden osoittaa juuri se, etteivät hänelle kelpaa mitkään kaavat. Mutta hänen ainutlaatuiset muotonsa eivät ole uskottavia, koska hän ei ilmeisestikään osaa laatia neliäänistä sat-sia; hänen ylivertaisuutensa koulussa opittuun nähden ei ole uskottavaa, koska hän operoi oppilasmaisella aineistolla osaamatta käsitellä sitä sääntöjen mukaan.
Tämä on avuttomuuden omaperäisyyttä, sellaisten harrastelijoiden tapaista, jotka pelkää-vät ottaa sävellystunteja, etteivät menettäisi ominaislaatuaan, joka tosiasiassa on vain hajanaisia jäämiä siitä mitä oli ollut heitä ennen.Sibeliukseen säveltäjänä kannattaisi tuhlata yhtä vähän sanoja kuin tuollaisiin harrastelijoihin. Hänellä on varmaankin ollut merkittäviä ansioita kotimaansa val-taamisessamusiikkikulttuurin piiriin. Voi hyvin kuvitella, että hän palasi sinne sak-salaisten sävellysopintojensa jälkeen aiheellisten alemmuudentunteiden vallassa, hyvin tietoisena siitä tosiasiasta, ettei hänen ollut suotu sommitella koraalia oikein eikä kirjoittaa kunnollista kontrapunktia; että hän kätkeytyi tuhansien järvien maa-han ollakseen piilossa opettajiensa kriittisiltä katseilta. Todennäköisesti hän yllättyi itse eniten huomatessaan, että hänen epäonnistumisensa tulkittiin onnistumiseksi ja ei-osaamisensa täytymiseksi. Lopulta hän kai uskoi sen itsekin ja hautoo nyt vuosi toisensa jälkeen kahdeksatta sinfoniaa aivan kuin se olisi Yhdeksäs.Kiinnostavaa on vaikutus.
Miten on mahdollista, että tekijä saavuttaa maailman-maineen ja vaikka vain manipuloidunkin klassikon aseman, kun hän ei ainoastaan ole jäänyt tyystin jälkeen ajan teknisestä standardista sillä juuri se luetaan hänen ansiokseen vaan osoittaa ettei hän ollenkaan ole sisäistänyt omaakaan standar-diaan, ja kun hän käyttää perinteisiä keinoja rakennusmateriaalista kokonaisra-kenteeseen asti epävarmasti, suorastaan epäpätevästi?
Sibeliuksen menestys on oire musiikillisen tietoisuuden häiriintymisestä. Maanjäristys, joka sai voimansa suuren uuden musiikin dissonansseista, ei ole säästänyt vanhanaikaista pientä. Siitä on tul-lut säröinen ja vino. Mutta samalla kun dissonansseja pakoillaan, turvaa on haettu vääristä kolmisoinnuista. Väärät kolmisoinnut: Stravinsky on säveltänyt ne loppuun. Lisäämällä niihin vääriä nuotteja hän osoittanut, miten vääriä oikeista on tullut. Sibeliuksen musiikissa oikeatkin soivat väärin. Hän on kuin joku Stravinsky vasten tahtoaan. Lahjoja hänellä vain on vähemmän.
THEOdOR W. AdORNO Alaviite Sibeliukseen ja Hamsuniin Fußnote zu Sibelius und Hamsun. Gesammelte Schriften _0._ (Vermischte Schriften II). Hrsg. von Rolf Tiedemann. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, _998, 804. Suomentanut Ilkka Oramo.Saman tendenssin voi ankaran teknisesti panna merkille Jan Sibeliuksen sinfoniois-sa, jotka sekä olemukseltaan että vaikutukseltaan ovat samaa maata kuin Hamsun. Tämä ei koske vain epämääräistä ja samalla koloristisilta keinoiltaan jälkeen jäänyt-tä paanista luonnontunnetta, vaan itse säveltämisen menetelmiä. Tämänkaltainen sinfoninen musiikki ei tunne musiikillista kehittelyä. Se kerrostuu sinänsä triviaalin motiiviaineiston valikoimattomista ja satunnaisista toistoista. Sen aiheuttama oma-peräisyyden harhakuva johtuu pelkästään siitä järjettömästä tavasta, jolla motiivit liittyvät toisiinsa niin ettei niiden yhteenkuuluvuudesta ole muita takeita kuin abst-rakti peräkkäisyys. Teknistä taitamattomuudesta aiheutuva pimeys antaa harhaan-johtavan vaikutelma syvällisyydestä, jota ei ole. Rakenteen näkökulmasta selittämät-tömät toistot ovat olevinaan luonnon ikuista rytmiä, jota myös sinfonisen ajantajun puute ilmentää; melodisen monadin mitättömyys, joka siirretään jäsentymättömään soimiseen, vastaa ihmishalveksuntaa, joka jättää Hamsunin henkilöt suuren luonnon armoille. Näin sekä Sibelius että Hamsun erottuvat impressionistisista tendensseistä siinä suhteessa, että suuri luonto tehdään perinteisen porvarillisen taiteen kivetty-neistä jäänteistä sen sijaan että sitä katseltaisiin aidosti protestoivan subjektiivisuu-den silmin.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | megatherium
06.01.2020 11:15:37 (muokattu 06.01.2020 11:15:44) | |
|
Ranskassa kasvatuksensa saanut musiikinharrastaja tai muusikko ei tiedä paljoa-kaan Sibeliuksesta. Eivät liioin käynnit tietyissä ulkomaisissa musiikkikeskuksissa (Saksassa, Itävallassa, Belgiassa, Hollannissa, Italiassa) olisi opettaneet hänelle mi-tään huomionarvoista tästä muusikosta. On mahdollista, että hänen nimensä on tuttu, että tiedetään hänen olevan suomalainen ja saman tien Valse tristen säveltäjä, ja voihan olla että tämä harmiton salonkimusiikkikappale on jopa tullut kuulluk-si. Mutta jos seuraa englantilaista tai amerikkalaista musiikkielämää, saa huomata että Sibeliuksen nimi, jota meillä tuskin mainitaan, esiintyy suunnilleen yhtä usein kuin tunnetut auto-, savuke- ja hammastahnamerkit. Kriitikot ylistävät häntä kil-van. Toscanini selittää, että kyseessä on suurin sinfonikko sitten Beethovenin, ja on jopa olemassa Sibelius-seura, joka on ottanut tehtäväkseen levyttää ja mainostaa hänen teoksiaan.Hämmästys ja uteliaisuus valtaavat mielen ja panevat miettimään, onko ehkä tullut sivuutettua yksi meidän aikamme musiikin keskeisistä ilmiöistä. On pakko katsoa jotakin partituuria hänen tärkeimpien teostensa joukosta (esimerkiksi Vii-dettä sinfoniaa). Hämmästys kasvaa, uteliaisuus vähenee: partituurista avautuu lähes käsittämätön köyhyys ja surkeus. Mutta Sibeliuksen ihailijat kiirehtivät vakuutta-maan: Odottakaahan kun kuulette, sitten näette... Mutta voi, kuuntelu ei mitätöi sitä minkä silmä on nähnyt.Kuva näyttää suunnilleen seuraavalta: teemojen roolin saavat muutamat epä-määräiset sävelkuviot, jotka ovat epäyhtenäisiä, banaaleja ja rahvaanomaisia. Luon-teeltaan ne ovat kömpelöitä, ja ne on soinnutettu väärin, köyhästi ja kaavamaisesti. Yhtäkkiä niiden liike katkeaa säveltäjän yrittämättäkään tehdä niistä minkäänlaisia johtopäätöksiä, joihin ne kaikesta huolimatta olisivat taipuneet. Ja sitten nämä SäTEiTä2009: Sibelius, maailman huonoin säveltäjä
6869teemat ilmaantuvat uudelleen, ilman päätä ja häntää, ilman siteitä siihen mikä edel-tää ja mitä seuraa; mureniksi jauhaantuneina, vääntyneinä, vieläkin kömpelömpinä ja piinallisempina kuin ensi kerran esiintyessään.Rytminen monotonisuus, todellisen polyfonian täydellinen puuttuminen, ete-nemisen yksivakaisuus, lyhyesti sanottuna kaikesta tästä huokuva tylsyys saa äkkiä vaipumaan horrokseen, kunnes yhtäkkiä herää siihen että kappale on päättynyt, osaamatta kuitenkaan sanoa miten ja minkä tähden näin on käynyt. Se oli vasta ensimmäinen osa, mutta muut ovat sen kaltaisia, että tarvitsee vain lukea jo aikai-semmin lukemansa uudelleen saadakseen niistä käsityksen
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
