Muusikoiden.net
08.12.2016
 

Klassinen »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: mahtavimmat sinfonia.avaukset sinfoniakirjallisuudessamme?
1
megatherium
11.03.2011 17:59:18
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

enpä ole aikoihin nauranut niin makeasti kuin komplseksisempaan myöhäisromanttiseen kromaattisen tonaaliseen harmoniseen kieleen ja melodiseen tyyliin syvällisesti samastumisen jälkeen kaivaa pölyn seasta esille sinfonisen traditiomme kuriositeettiteoksia ja hämmästellä niiden kaikkiknaista yksinkertaisuutta ja naiiveutta joka on saanut kapellimestarit retkuun ja halpaan nakkiin kohta 100 vuode ajan, niinkuin minullekin 20 vuotta sitten kävi. kun paremmasta ei vielä ollut tietoa ja kokemusta. muttanäillä on. tuntuu kuin olisi palannut musiikkileikkoulun rytmiopin alkeiskurssille. eikä tuo 2. osakaan hääviöltä vaikuta. kansanlaulumelodiikkaa sibelianisoidussa muodossa.
 
juuri muuta lisämäärettä kuin lelusinfonia ei voisi parhaalla tahdollakaan kuvitella antavansa niin lapsekkaan yksinkertaiselle sinfonian avaukselle kuin sibeliuksen c-duuri numero 3, jonka säestyksetön melodia bassot ja sellot oktaaveissa, kiertelee c-duuri asteikon sävelikköä käsittäen vain 2 rytmiainesta, kahdeksasosia ja 4 kuudestoistaosasävelen repetitiokuvioita. sen äärimmäisen simppeliä rytmiikkaa on hauskaa ja hupaisaa läpsytellä käsillään, kuvitella olevansa musiikkileikkikoulussa oppimassa musiikin alkeita kun joku melartinin 2. avaa aivan toisenlaisia perspektiivejä, ja kummastella samala kuinka näin harmoniseti köyhä musiikki voi olla kiehtonut vakavia musiikinamattilaisia ja yleisöä näin pitkän ajan. yksinkertaista musikkia yksinkertaiselle mielelle lippukassan näkökulmasta on taloudellisen voitontavoittelun motto.
 
tähän mennessä vaikuttavin sinfonian avaus suomessa on mainitsemani patarumpujen uhmaavalla tremololla ja vaskien ja pasuunoiden jyhkeällä soinnilla kuin valtamerihöyryn sumutorven töräyksin suuruutta enteilevä avaus melartinin e-molli sinfoniass, jota säveltäjä kutsui taisteluteemaksi.
 
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa
levesinet
11.03.2011 19:22:25 (muokattu 12.03.2011 11:38:04)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Sibelius loi kansallisromanttisen, kalevalaisen soinnin ja muotokielen ohjelmamusiikillaan. Tykkään hänen joistain sävelrunoistaan.
 
Kyllä se totta on, etteivät Sibeliuksen sinfoniat edusta hienostuneinta orkesterointia tai rytmiikkaa suomalaisen kaunomusiikin (kiitos termistä!) saralla. Sibeliuksen sinfoniat on kirjoitettu varsin maltillisille kokoonpanoille, mikä ehkä kuvastaa hänen näkemystään genrestä.
 
1900-luvun orkesteroinnille olisi ominaista suurempi valikoima erilaisia puhaltimia ja lyömäsoittimia ja aivan selvästi aikalainen Melartin oli siinä suhteessa ansiokkaampi, kuten myös monet hänen oppilaistaan, joille on tosin mahtanut olla melkoinen haaste löytää kasvutilaa opettajamestarinsa varjosta. Siis Melartinin varjosta.
 
Sibeliuksen rytmit ovat kyllä suoraviivaisen vanhoillisia mutta muutoin hän kirjoitti varsin tarkkaan esimerkiksi patarummuille; ja varsinkin viuluille hän rakenteli kyllä mielikuvituksellisia säestyskuvioita - Järnefeltin mukaan suorastaan ennenkuulumattomia.
 
Nationalistisilla piirteillä on kysyntää. Väitän, että tänäkin päivänä, kun innokas ulkomaalainen taidemusiikin harrastaja päättää tutustua pohjoismaisiin säveltäjiin, hän luultavasti innostuu sellaisista piirteistä, jotka tekevät joidenkin täkäläisten säveltäjien musiikista erityisen pohjoismaista. Pohjoismaista omaleimaisuutta. Mitä se sitten on? Faktaa on, että aurinko paistaa suuremmalla intensiteetillä likempänä ekvaattoria; faktaa on, että Suomen luonnossa on vähemmän kirkkaita värejä kuin tropiikin kukkaloistossa. Mutta meillä on hienoa mytologiaa, jota muinaisenglannin professori Oxfordissa Tolkien sovelsi suurella innolla. Ja on lunta ja metsiä ja korpea ja tuhansia järviä. Muillapa ei niitä ole!
 
Nyt vain on niin, että Sibelius-niminen mies, joka kuljeskeli luonnossa ja rakasti Kalevalaa ja taisi raportoida ensimmäisenä muinaisesta kalliomaalauslöydöstä, oli se joka pitkälti loi pohjan sille, mitä yleisesti pidetään perisuomalaisena saundina. Siitä voi tykätä tai ei. En vähättelisi sellaisia kappaleita kuin Tuonelan joutsen tai Pohjolan tytär, pikemminkin päin vastoin. Sibelius ja Yrjö Kilpinen.
 
Mutta jos väittäisit, että Melartinin suuret orkesteriteokset ovat vaatineet enemmän polyfonista osaamista ja soitintajan taitoa kuin Sibeliuksen sinfoniat, niin olisin kyllä hyvinkin taipuvainen olemaan samaa mieltä.
 
Valitettavasti en osaa sanoa, mikä on mahtavin avaus sinfoniakirjallisuudessamme. Isoissa teoksissa ohjelmamusiikin ystävänä pidän luontevana aloittaa ja lopettaa hillitysti, ikään kuin harmonisempana osana jotain suurempaa ja ääretöntä luovuuden avaruutta, joka on kaikkien kulttuurin piirissä elävien yhteistä omaisuutta.
 
Minusta osoittaisi melkoista lapsellisuutta aloittaa teos mahtavalla pauhulla, jolla ei olisi muuta merkitystä kuin kertoa, että "tämä kappale alkaa mahtipontisesti". Jos teoksen aloituksen merkitys on toimia aloituksena ja lopetuksen merkitys on toimia lopetuksena ja ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen koska niin on käytäntö, niin kyse on abstraktista teoksesta, sellaisesta, joka on siis valmiiksi selkeässä umpipaketissa ja on helppo sellaisenaan heittää roskikseen.
 
kuin valtamerihöyryn sumutorven töräyksin suuruutta enteilevä
Musiikissa joka synnyttää tällaisia hienoja mielikuvia on tehty jotain oikein!
 
jorre
13.03.2011 11:35:10
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

megatherium: enpä ole aikoihin nauranut niin makeasti kuin komplseksisempaan myöhäisromanttiseen kromaattisen tonaaliseen harmoniseen kieleen ja melodiseen tyyliin syvällisesti samastumisen jälkeen kaivaa pölyn seasta esille sinfonisen traditiomme kuriositeettiteoksia ja hämmästellä niiden kaikkiknaista yksinkertaisuutta ja naiiveutta joka on saanut kapellimestarit retkuun ja halpaan nakkiin kohta 100 vuode ajan, niinkuin minullekin 20 vuotta sitten kävi. kun paremmasta ei vielä ollut tietoa ja kokemusta. muttanäillä on. tuntuu kuin olisi palannut musiikkileikkoulun rytmiopin alkeiskurssille. eikä tuo 2. osakaan hääviöltä vaikuta. kansanlaulumelodiikkaa sibelianisoidussa muodossa.
 
Osoittaa mielestäni melkoista narsismia nostaa itsensä musiikin tuntijana lähes kaikkien viimeisen sadan vuoden aikana toimineiden kapellimestareiden yläpuolelle.
 
Minusta puolestaan tuntuu, että megatherium kulkee ainoastaan köysien puutteen takia vielä irrallaan :-)
 
megatherium
15.03.2011 18:01:40 (muokattu 15.03.2011 19:27:18)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

jorre: Osoittaa mielestäni melkoista narsismia nostaa itsensä musiikin tuntijana lähes kaikkien viimeisen sadan vuoden aikana toimineiden kapellimestareiden yläpuolelle.
 
Minusta puolestaan tuntuu, että megatherium kulkee ainoastaan köysien puutteen takia vielä irrallaan :-)

 
Narsismi tarkoittaa itsensä rakastamista, mutta kun musiikissa on keskeistä sen esittämien siihen musiikkiin objektivoitujen tunteiden, affektien ja intohimojen vaikuitus kuulijan tahtoon älyn mukaisia tahdonliikkeitä kiihoiittaen. taiteen reseptiossa nimenomaan tahtomisen, tämän oman itsen, ulos tunkeminen tajunnasta mahdollistaa taiteellista elämysten kokemisen ja tahdon tajuntaan palaamisen yhteydessä voimme taas älyllämme kun se on toiminut hetken ajan tahfonliikkeiden kirkkaana puhtaana kuvastimena, tiedoita olioiden suhteita osaksi niiden välillä, osaksi tiedoitsevan tahtoon, johon normaalinen äly tahdon palveluksessaan on luonnon saneleman tehtävän mukaisesti on luoto. suurten klassikkojen musiikin reseptiossa uudelleen luomisprosessi näyttäytyy kaikkein ilmeisimpänä obektiinsa täydelliasesti uppoutuvan älyn yhteen tajuntaan keskitettynä tahdonkuvastuksena. sen veroista en missään muualla olen milloinkaan kokenut. kaikki kalpenee sen rinnalla. kokemuksena abdoluuttisuudesta.
 
uskontojen harjoittamisessa tämä itsensä rakastaminen taas kuuluu kuvioon pohjautuen omiin subjektiivisiin toiveisiin ja tunteisiin, jotka keskittyvät vain subjekltin kohtaloon eivät sen ulkopuolelle olevaan objektiiviseen maailmaan ja älyn objektiivisuuteen jossa oma tahtominen on poissuljettua vaan nimenomaan edellyttäen sitä sen perusteella tehtävien moraaölisten valintojen nojalla.
 
minulla kun ei heikon yleissivistyksen vuoksi aiemin sattunut olemaan minkäänlaisyta käsitystä siitä, että suomalainen säveltaide voisi olla soinnillisesti rikkaampaa ja emotionaaliselta tunnerekisteriltään liikkuvampaa ja latautuneempaa aidon romanttisessa ja peittelemättömän tnnevoimaisessa hengessä saadessaan sydämeni avartumaan että teknisessä suhteessa korkealatuisempaa kuin kaikki se minkä olin vain sibeliuksen tutustumalla siihen asti oppinut tuntemaan ja tiedoitsemaan, jolle kokemukseni mukaan epiteetin romanttinen syvin olemus jäi täysin tavoittamattamaksi ideaaliksi, jonka hän nähtävästi itsekin tiedosti suunnatessaan kurrsinsa tyylillisesti kohti Busonin nuoren klassistisuuden eurooppalaisklassisia vesiä, jolle kaikkinainen ylitsevuotava romanttinen pateettisuus ja piotkien teemojen vieroksunta oli ilmeistä tietenkin modernistisen linjan lisäksi.
 
valitettavasti on vain niin kuten schönbergkin tähdemnsi 12-säveltekniikkaa käyttäessäänm jota melartin tai merikantokaan eivät ihannoineet että tunne, musiikin emotionaalinen aspekti, on taiteen 1. ja tärkein ehto, täyttyessään niin merikannon radikalismissa kuin esim. melartinin "myöhäisissä" kvartetoissa ja useimmissa sinfonisissa teoksissa ilmentyessään niiden syvänä emotionaalisena vaikutuksena jota en valitettavasti koskaan tavopttanut likimainkaan sellaisena sibeliuksen streliilistä ja kaikesta tunnevomasta puhdistetusta taiteesta joistakin sentimentaalisuuden piirteistä huolimatta.
 
sanon oman kokemukseni perusteella että siinä missä edellä mainitsemani säveltäjät muiden muassa joihi kuuluu leegio neroja järnefeltistä tuukkaseen asti, saa parhaimmillaan kuvailevaa kieltä käyttääkseni, sydämeni täyttymään rakkausden hengestä, jää sibelius minulle sinfonioissaan ja runoelmissaan poikkeuksetta kylmäksi, etäiseksi, kliiniseksi, jopa klisheemäiseksi kitschiksi joissakin historiallisissa sarjoissa ym. tilapäisteoksissa, vaikkakin musiikki voi kuitenkin olla ammattitaitoisesti sävellettyä ja viihdyttävääkin, mutta syvempien emotionaalisten kokemusten synnyttämiseen ja aikaansaamiseen "impotenttia" sisäänpäinkääntyneessä modaalisessa luonteessaan.
 
se että joku suurmies tai säveltäjä on historiallisena hahmona saavuttanut kuuluisuutta on täysin toissijaista.
 
analyytikkojen papereissa teokset jotka ovat matemaattisesti formuloituja, täsmällisiä ja loogisia älyllisesti konstruoidulta arkkitehtoniselta rakennesuunnittelultaan ja edustavat muodoltaan orgaanista kasvuprosessia, painottuvat intuitiivisempaa melodisilmaisullista ekspressiivisyyttä enemmän.
 
mutta näin kauan musiikkia kuunneltuani on oppinut kyllä ihan itse tiedoitsemaan ja sydämellään tuntemaan mikä musiikki tuottaa kiksit ja mikä jää luoksepääsemättömäksi syvemmällä tunnetrasolla ulkonaisista korvaan vetoavista rakenteellisista ominaisuuksista huolimatta.
 
minähän en valitse musiikkia vaan musiikki valitsee minut ottaa valtoihinsa kuin ulkoa tulevan geniuksen alkaessa toimia. En kaipaa neuvoja kapellimestareilta musiikin suhteen mitä musiikkia minun tulee kuunnella. pystyn itsekin päättämään puolestani.
 
uskon aivan vilpittömästi että sibeliuksen 3. sinfonia on sinfoniakirjallisuutemme heikoin kolmomen. pesolan f-molli tonaliteettin kirjoitettu 3. on brucknervaikutteinen bruckneriaanisine noonisointuineen, ikosen 3. 1. osassa lemminpoika ajaa takaa hiiden hirveä beethovenin 7. sinfonian tanssin apoteoosia muistuttavine rytmikuvioineen ilman mitään suomalaista, 6. kokosävelisyyttä klassistromanttiseen keitokseen mukaantarjoiltuna, 4. beethovenin lebewohl sonaatin pääteeman käännös 1. osan pääteemana, 2. sinfonia jonka hartaat aiheet virittävät aidon tunnelman 1. sinfoniaa suurisuuntaisempi joskin vielä kaavamaisempi.
 
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa
megatherium
17.03.2011 17:57:44 (muokattu 19.03.2011 17:31:25)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

levesinet:
Valitettavasti en osaa sanoa, mikä on mahtavin avaus sinfoniakirjallisuudessamme. Isoissa teoksissa ohjelmamusiikin ystävänä pidän luontevana aloittaa ja lopettaa hillitysti, ikään kuin harmonisempana osana jotain suurempaa ja ääretöntä luovuuden avaruutta, joka on kaikkien kulttuurin piirissä elävien yhteistä omaisuutta.
 
Minusta osoittaisi melkoista lapsellisuutta aloittaa teos mahtavalla pauhulla, jolla ei olisi muuta merkitystä kuin kertoa, että "tämä kappale alkaa mahtipontisesti". Jos teoksen aloituksen merkitys on toimia aloituksena ja lopetuksen merkitys on toimia lopetuksena ja ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen koska niin on käytäntö, niin kyse on abstraktista teoksesta, sellaisesta, joka on siis valmiiksi selkeässä umpipaketissa ja on helppo sellaisenaan heittää roskikseen.

 
Ei sillä ole varsinaista merkitystä jos teemoilla on substanssia ja ovat motivoituja, alkaako teos pianossa vai forteiskulla, tai pauhaavalla c-mollisointurepetitiolla, 2. sinfonian andante tranquillo-johdanto alkaa jos nyt muistan oikein avoimien kvinttien kromaattisessa rinnakkaisliikkeessä vaskien bassorekisterissä liikkuvalla aiheella johon paukun ja symbaalien iskut tuovat tehokkaasti pippuria.
 
pidän itsekin enemmän ikään kuin tyhjyydestä kasvavasta kromaattisesti hautovasta alusta kuin pömpöösistä manifestista schubertin 1. sinfonian hieman mozartin postitorviserenadin alkua muistuttavasta johdannosta joka on jossain määrin väsyttävän pateettinen.
 
vähennetyt septimit dramaattisena tehokeinona lauri ikosen lemmin poika sinfonian 1. osan huipenuksessa tekevät myös salmenhaaraan pateettisen vaikutuksen ja saarelle selälliselle osassa alun maisemaa piirtävän huilusoolon jälkeen on varsin beethoveniaaninen myös.
 
on perin kummallista että kansallisromanttiseen valtavirtaan mainituksi kuuluvaa musiikkia ei milloinkan esitetä missään. mikä funktio tällaisilla historianesityksillä musiikkiperinnöstämme on jos emme lainkaan tiedä mistä kirjoittaja ylimalkaan puhuu. ensin teosten pitäisi olla lukijoille edes jollakin tavoin tuttuja ennenkuin niistä ruvetaan tekemään minkäänlaista rakenne-ja tyylianalyysiä. tuntuu kuin kirjoittaja puhuisi itsensä kanssa monologia. hän kyllä mainitsee että 4. sinfonian äänitallenne eroaa melkoisesti alkuperäisestä partituurista. siis ainakin jotakin on kantanauhalla tutkijoita varten tallennettu.
 
mutta se mihin kritiikkini kärki oli suunnattu on selvennettävissä seuraavalla; siinä missä sibeliuksen 3. on tekstuuruiltaan lähes kamarimusikillise askeettinen ja bassojen teema hilpeäksi luonnehdittu , on melartinin 3. saksalaiseen reformisuuntaan mahleriaaniseen sankaripaatokseen liittyvä uhkean koloristiseenkiin sointiasuun puettu suurelle orkesterille kirjoitettu myöhäisromanttinen teos, sibelius kun lähestyy omassaan klassistisempaa yksinkertaisuutta romanttisemman suunnan hyljänneenä ja tekee samalla hyvin naiivin vaikutuksen,
 
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

» Kirjaudu sisään

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «

Copyright ©1999-2016, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.
Palaute | Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti