| Aihe: Klassista "äijille" | |
|---|
 filtteri
21.04.2007 19:02:32 (muokattu 21.04.2007 19:03:40) | |
|
Musorgskin Näyttelykuvia, Bachin Brandenburgilaiset, ja Tsaikovskin "Pateettinen", niistä lähti mulla innostus nuorena poikana... Tosin näillä kappaleilla on yksi (klasarimusiikin ulkopuolinen) yhteinen nimittäjä, kuka keksii...? :)
Keith Emerson? (Emerson, Lake & Palmer ainakin versioi Mussorgskyn näyttelykuvia, samoin Keith taisi sooloilla Brandenburgeria). | |
Keith Emerson? (Emerson, Lake & Palmer ainakin versioi Mussorgskyn näyttelykuvia, samoin Keith taisi sooloilla Brandenburgeria).
Kyllä!! Teki version myös Tsaikkarin Pateettisen 3. osasta, sekä sinfiksen säestyksellä että ilman. | |
Nykymusiikin jättäisin aivan suosiolla pois. Sen sävelkieli on niin kaukana siitä maailmasta mihin teini-ikäiset ovat tottuneet.
Minä kun nimenomaan aloittaisin nykymusiikista. ;)
Filtteri totesi sarkastiseen sävyyn nykymusiikin olevan angsista kuten teinienkin - vaikka hän tarkoitti tuon enemmänkin vittuiluksi, on siinä mielestäni totuuttakin: nimenomaan nykymusiikin ekspressiivisyyden kautta, ehkä sitä hieman selittäen, voisi nuoria totututtaa siihen sävelkieleen. Enkä toki tarkoita, ettäkö vanhempi musiikki olisi vähemmän tunteita ilmaisevaa, mutta lienee jokin erityinen syy, miksi ekspressionismia kutsutaan ekspressionismiksi.
Minä en taidemusiikista pitänyt ennen kuin kuulin Anton Webernin atonaalisia teoksia. Mikäli minulle olisi tuputettu tuota "Mozart helppoa, nykymusiikki käsittämätöntä" -mantraa, olisi minulta jäänyt tutustumatta koko genreen. Mielestäni tehdään suurta vahinkoa tuollaisella suhtautumisella: minä tunnen muitakin ihmisiä, jotka ovat saaneet taidemusiikkiin kosketusta nimenomaan nykymusiikin kautta.
Nykymusiikkia kuunnelluttaessa ei pidä olla sellaista suhtautumista kuin minun musiikinopettajallani pistesarjalliseen musiikkiin oli: "Kuinka tätä pitäisi kuunnella? Että onpa hyvä kaava tässä kappaleessa?". Kieltämättä sarjallista musiikkia voi usein luonnehtia entropialtaan suurimääräiseksi, siinä pieniä muutoksia ei huomaa, mutta en minä tiedä että miksi sen pitäisi estää se, että niistä voi nauttia. Stockhausenin sarjallisista pianokappaleista olen jotain elementtejä omaankin musiikkiin löytänyt. Xenakiksella sitten taas on aivan poikkeava käsitys sarjallisuudesta - hän käyttää arkkitehtoonisia suuria sävelmassoja, energian muutoksia ja invarianssiteorian mukaisia näkökulmia suhteellisuudesta musiikkinsa rakennosaineina. Dodekafonikko-Weberniltä löytyy myös mielenkiintoisia näkemyksiä symmetriasta, mutta hänen suhtautumisensa lienee hyvin paljon melodisempi kuin Xenakiksen.
En oikein tiedä uskaltaako tähän nyt mitään teoksia mainita kun täällä niin tuo nykymusiikki tyrmättiin, mutta koska olen itsepäinen typerys, ehdottelen seuraavanlaista kuuntelumateriaalia:
Harrison Birtwistle - Carmen Arcadiae Mechanicae Perpetuum
Anton Webern - kuusi orkesterikappaletta opus kuusi, osat 2 ja 3
Anton Webern - viisi muunnelmaa opus viisi, osat 1, 3 ja 4
Alfred Schnittke - ensimmäinen sonaatti sellolle ja pianolle, osa 2
Alfred Schnittke - pianokvintetto, osa 2
Arnold Schönberg - sarja opus 29, osa 1
Iannis Xenakis - Metastasis
Dvorakilta sitten slaavilaisista tansseista opus 46 seitsemäs osa! Varsin hieno pieni biisi se, että on mainittava se erikseen. Tällaisesta tonaalisemmasta voisi sitten mainita myös esimerkiksi Philip Glassin Glassworksin (ehkä viimeinen osa on paras) ja Egils Straumen Pro memoria estonian, mutta en tiedä ovatko ne liian nypläilyä. Mahtaa olla, että vanhempi, tai klassisemmalta kalskahtava musiikki aina pakosta saa vähän sellaista nypläilyleimaa.
Äänitarkkailija Gouldille: "Oh, and right now I'll caution you that this should be a straight piano solo without vocal obligato..."
Sarjallisessa musiikissa ei ole turhia säveliä. | |
Nykymusiikkia kuunnelluttaessa ei pidä olla sellaista suhtautumista kuin minun musiikinopettajallani pistesarjalliseen musiikkiin oli: "Kuinka tätä pitäisi kuunnella? Että onpa hyvä kaava tässä kappaleessa?". Kieltämättä sarjallista musiikkia voi usein luonnehtia entropialtaan suurimääräiseksi, siinä pieniä muutoksia ei huomaa, mutta en minä tiedä että miksi sen pitäisi estää se, että niistä voi nauttia. Stockhausenin sarjallisista pianokappaleista olen jotain elementtejä omaankin musiikkiin löytänyt. Xenakiksella sitten taas on aivan poikkeava käsitys sarjallisuudesta - hän käyttää arkkitehtoonisia suuria sävelmassoja, energian muutoksia ja invarianssiteorian mukaisia näkökulmia suhteellisuudesta musiikkinsa rakennosaineina. Dodekafonikko-Weberniltä löytyy myös mielenkiintoisia näkemyksiä symmetriasta, mutta hänen suhtautumisensa lienee hyvin paljon melodisempi kuin Xenakiksen.
Kuinka paljon arvelet, että perusteiniä kiinnostaa teoreettiset hienoudet musiikissa? Minusta olet ylioptimistinen. Jos siitä ei tykkää konserttiyleisö tai suuri osa klasaripuolen muusikoista niin miksi teini-ikäinen nuorisokaan?
Halusi sitä tai ei, niin nykymusiikki on musiikkia asiantuntijoilta asiantuntijoille.
Mietihän vielä kerran kiinnostaako minua edes lukea saivartelujasi. | |
Kuinka paljon arvelet, että perusteiniä kiinnostaa teoreettiset hienoudet musiikissa? Minusta olet ylioptimistinen. Jos siitä ei tykkää konserttiyleisö tai suuri osa klasaripuolen muusikoista niin miksi teini-ikäinen nuorisokaan?
Halusi sitä tai ei, niin nykymusiikki on musiikkia asiantuntijoilta asiantuntijoille.
Myönnän, että kuulostin ehkä vähän ylioptimistiselta. Ei kuitenkaan ollut tarkoitus väittää, että nykymusiikki olisi se, jolla saataisiin teinit keräämään poppilevynsä rovioksi, vaan että on turhaa jättää nykymusiikki keskustelun ulkopuolelle, sillä kuitenkin on niitäkin, jotka kiinnostuvat klassisesta nimenomaan näiden uudempien juttujen kautta. En usko vanhemmankaan musiikin yhtään sen tehokkaampaa olevan käännyttämisessä.
Nuo teoreettiset prinsiipit eivät olekaan se itsessään kiinnostava asia, tai ainakaan minusta. Ehkä juuri jotain Xenakista tai Stockhausenia voi olla vaikea ymmärtää muuten (paitsi minusta ne kappaleet ovat kyllä hauskoja kuunnella ihan sinänsä), mutta olen joskus kuullut väitteitä, ettei Weberninkään sinfoniasta voi nauttia ilman, että tuntee sen ns. matemaattisia taustoja. Se on mielestäni aivan metsään menevä väite, ja nuo kappaleet, joita listasin, ovat kyllä kaikki sellaista Hyvää Musiikkia, josta voi nauttia ilman perversiota matematiikkaan tai asiantuntijuutta.
Äänitarkkailija Gouldille: "Oh, and right now I'll caution you that this should be a straight piano solo without vocal obligato..."
Sarjallisessa musiikissa ei ole turhia säveliä. | |
En oikein tiedä uskaltaako tähän nyt mitään teoksia mainita kun täällä niin tuo nykymusiikki tyrmättiin, mutta koska olen itsepäinen typerys, ehdottelen seuraavanlaista kuuntelumateriaalia:
Harrison Birtwistle - Carmen Arcadiae Mechanicae Perpetuum
Anton Webern - kuusi orkesterikappaletta opus kuusi, osat 2 ja 3
Anton Webern - viisi muunnelmaa opus viisi, osat 1, 3 ja 4
Alfred Schnittke - ensimmäinen sonaatti sellolle ja pianolle, osa 2
Alfred Schnittke - pianokvintetto, osa 2
Arnold Schönberg - sarja opus 29, osa 1
Iannis Xenakis - Metastasis
Musta on hyvä, että nykymusiikkia puolustetaan. Siellä on paljon hyviä. Useimmat vaan eivät ole vaivautuneita kuuntelemaan.
Webernin kappaleet on hyviä, koska ne on myös lyhyitä.
Jännä, että Webern on vieläkin nykymusiikkia, vaikka se on vanhempaa kuin Rock-musiikki.
Yksi tuttava hurahti nykymusiikkiin kuultuaan Luciano Berion Sinfonian.
Writing about music is like singing architecture - Elvin Jones | |
Musta on hyvä, että nykymusiikkia puolustetaan. Siellä on paljon hyviä. Useimmat vaan eivät ole vaivautuneita kuuntelemaan.
Webernin kappaleet on hyviä, koska ne on myös lyhyitä.
Jännä, että Webern on vieläkin nykymusiikkia, vaikka se on vanhempaa kuin Rock-musiikki.
Yksi tuttava hurahti nykymusiikkiin kuultuaan Luciano Berion Sinfonian.
Näinhän se on. Kun niputtaa kaiken tiettyyn laatikkoon perehtymättä sen kummemmin missaa monta asiaa. Kyllä maailmassa on viime vuosisadalla tehty paljon muutakin kuin atonaalista musiikkia, joka on varmaan edelleen se tyylilaji josta niin monella ihmisellä on syntynyt vastenmielisyys uutta musiikkia kohtaan.
Täytyy myös sanoa että jos vaikka sitä "tylsää" Mozartia soitetaan hyvin ja energisesti niin se uppoaa mihin ikäryhmään tahansa. Tosin sama vaikutelma ei yhtä hyvin välity levyltä, livenä pitäisi vetää. Perusvarma virkamiesMozart ei kuulosta hyvältä yhtään kenestäkään. On harmi että liian monet orkesterit linnoittautuvat isoihin saleihinsa, kun pitäisi jalkautua kouluihin ja kyliin aina silloin tällöin. Musiikin pitäisi syleillä ja tuntua kropassa.
(Max Reger: Kirje kriitikolle)
Istun taloni pienimmässä huoneessa.
Arvostelunne on edessäni.
Tuossa tuokiossa se on oleva takanani. | |
Mielestäni tehdään suurta vahinkoa tuollaisella suhtautumisella: minä tunnen muitakin ihmisiä, jotka ovat saaneet taidemusiikkiin kosketusta nimenomaan nykymusiikin kautta.
Hep! Minä olen yksi heistä. Aloitin oikeastaan Alfred Schnittken konsertolla pianolle ja jousiorkesterille. Se iski aluksi hyvin lujaa ja on vieläkin yksi suosikkikappaleistani. Seuraavaksi tutustuin hyvin pintapuolisesti nykymusiikin eri tyylilajeihin ja siitä lähtien olen pikkuhiljaa syventänyt tietämystäni.
Musiikkia kuunnellessani en todellakaan mieti mitään teorioita tai menetelmiä teoksen taustalla, vaan nautin puhtaasti musiikin kuulokuvasta, vaikka säveltäessäni/improvisoidessani mietin aina teoreettiselta ja matemaattiselta pohjalta. Eli siinä mielessä olen hieman eri mieltä Sharkmanin kanssa: nykymusiikista voi nauttia ilman teoreettista tietämystä, tai muunlaista asiantuntevuutta.
Mutta myönnän toki, että olen kiinnostunut oppimaan säveltäjien eri metodeja ja kappaleiden rakennuspalikoita. Muutenkin suhtaudun musiikillisesti vähälahjaisena musiikkiin enemmän matemaattisesti kuin "musikaalisesti". |  sellisti
23.04.2007 21:57:00 (muokattu 23.04.2007 22:00:20) | |
|
Halusi sitä tai ei, niin nykymusiikki on musiikkia asiantuntijoilta asiantuntijoille.
Eikö tuo nyt ole kuitenkin aika raju yleistys, kun ajatellaan että nykymusiikki käsittää tyylejä ihan laidasta laitaan, ja raja-aidat muiden musiikkilajien suuntaankin ovat madaltuneet. Tietty on sitä "vaikeammin ymmärrettävääkin" nykymusiikkia, millä moni tarkoittaa varmaan sitä joka jatkaa esim. sarjallisuuden viitoittamalla polulla, mutta ei se alkuunkaan riitä kuvaamaan nykymusiikkia koko kirjossaan.
Se on sitten toinen asia, että keskivertokonserttiyleisön ennakkoluuloinen asenne mitä tahansa nykymusiikkia kohtaan ikävä kyllä edelleen näkyy konserttisaleissa, joissa paikalla on lähinnä niitä asiantuntijoita kun uutta musiikkia esitetään. Se on suuren yleisön oma menetys, ja tässä suhteessa esim. Keski-Euroopassa ollaan paljon avoimempia vaikka Suomea niin uuden musiikin mekkana pidetään.
"Vähän mä oon pettynykkin. Olis ollu paljo mukavampaa ku sellisti olis ollu kaunis nainen. Jalat harallaan herkällä otteella sulosäveliä loihtimassa. Tälläiselle olis voinu sanoa suurella sydämellä että: yhdyn edelliseen puhujaan." -Jami | |
Musiikkia kuunnellessani en todellakaan mieti mitään teorioita tai menetelmiä teoksen taustalla, vaan nautin puhtaasti musiikin kuulokuvasta, vaikka säveltäessäni/improvisoidessani mietin aina teoreettiselta ja matemaattiselta pohjalta. Eli siinä mielessä olen hieman eri mieltä Sharkmanin kanssa: nykymusiikista voi nauttia ilman teoreettista tietämystä, tai muunlaista asiantuntevuutta.
Mutta myönnän toki, että olen kiinnostunut oppimaan säveltäjien eri metodeja ja kappaleiden rakennuspalikoita. Muutenkin suhtaudun musiikillisesti vähälahjaisena musiikkiin enemmän matemaattisesti kuin "musikaalisesti".
Joo, en itsekään välitä miten arkkitehti on talon piirtänyt, jos pidän siitä muuten.
Jos joku vaivautuu selittämään kappaleiden taustoja, niin en myöskään pane hanttiin.
Teemalla tuli muuten hieno dokumentti John Cagesta viime viikolla. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaveri on syönyt vääriä sieniä liikaa, mutta mielipiteeni muuttui jopa kuuluisan 4´33´´ suhteen (en kyllä menisi välttämättä Finlandia-talolle sitä varta vasten kuuntelemaan ;) ).
Writing about music is like singing architecture - Elvin Jones | |
Teemalla tuli muuten hieno dokumentti John Cagesta viime viikolla. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaveri on syönyt vääriä sieniä liikaa, mutta mielipiteeni muuttui jopa kuuluisan 4´33´´ suhteen (en kyllä menisi välttämättä Finlandia-talolle sitä varta vasten kuuntelemaan ;) ).
Netistä löytyy videoleike, jossa tämä alunperin pianopiisi on sovitettu BBC:n sinfoniaorkesterille ja se esitetään Lontoon Barbican Hall'issa, jossa on todella hyvä akustiikka, joka tekee oikeutta tälle hienolle piisille.
http://www.youtube.com/watch?v=hUJagb7hL0E
Näköjään joku on siirtänyt sen Youtubeen.
Mark Levine: "Dissonance is not a pejorative term" | |
Netistä löytyy videoleike, jossa tämä alunperin pianopiisi on sovitettu BBC:n sinfoniaorkesterille ja se esitetään Lontoon Barbican Hall'issa, jossa on todella hyvä akustiikka, joka tekee oikeutta tälle hienolle piisille.
http://www.youtube.com/watch?v=hUJagb7hL0E
Näköjään joku on siirtänyt sen Youtubeen.
Loistavaa. Onkohan kappaleesta jo tanssiorkesteri-versio. Vois olla Pavilla jengi ihmeissään kun Finlanders vetäisi biisin.
Writing about music is like singing architecture - Elvin Jones | |
Loistavaa. Onkohan kappaleesta jo tanssiorkesteri-versio. Vois olla Pavilla jengi ihmeissään kun Finlanders vetäisi biisin.
Mä oon kyllä väsännyt siitä sovituksen mun humppabändille. Soitetaan usein encorena viimeisen valssin jälkeen.
Mark Levine: "Dissonance is not a pejorative term" | |
Musiikista yleensä Mikko Franckin sitaatti:"Aivan kaikille kuulijoille ei tietenkään ole merkitystä sille, miten teos on sävelletty. Siksi on tärkeää ettei yksinkertaisesta musiikista luoda monimutkaista mielikuvaa. Riittää että musiikki soi ja kuulija voi nauttia siitä. Tietysti meidön esittäjien ja tulkitsijoiden täytyy tuntea sävellyksen muutkin tasot, mutta yleisöltä ei saa vaatia mitään analyyseja. Eihän viulistikaan ennen esitystä kerro yleisölle mitä kaikkia etydejä ja asteikkoja hän on hinkannut ennen kuin on saanut konserton esityskuntoon. Työkalupakkia ei tarvitse esitellä. Vain viimeistelty työ on kiinnostava näytettäväksi julkisesti."
(Max Reger: Kirje kriitikolle)
Istun taloni pienimmässä huoneessa.
Arvostelunne on edessäni.
Tuossa tuokiossa se on oleva takanani. | |
Wayne Siegelin kappale Domino Figures on varmaankin mielenkiintoinen kappale kaikenikäisille. Kyseessä on siis sävellys 10-100 kitaralle ,jossa pienet musiikilliset palaset siirtyvät kitaristilta toiselle kuten dominopalaset ,muodostaen suurempia harmonioita ja äänisfäärejä.
Soitettiin tuo juuri Satakunnan Kitaratapahtumassa Huittisissa ,tosin se ei mennyt kovin vahvasti. Harjoittelun puutetta. Tuon kokoinen kappale kuuluisi harjoitella yhdessä enemmän kuin yksi kenraaliharjoitus ennen esitystä :) | |
Mahlerin sinfoniat, etenkin kuudes (lisänimeltään "Traaginen"). Samoin Wagnerin oopperat., |  Prophet
03.05.2007 22:22:31 (muokattu 03.05.2007 22:23:49) | |
|
Wendy Carlosin levy Switched-On Bach sisältää tunnettuja Bachin teoksia, mm. Brandenburgilaisia konserttoja, kappaleet on tehty erittäin hyvällä maulla sinfoniaorkesterin soittotapaa jäljitellen vanhoilla Moog-syntetisaattoreilla vuonna 1968. Keith Emerson soitti The Nice -yhtyeessä Hammondilla Sibeliuksen Karelia-sarjan Intermezzon. |  Teräskieli
06.05.2007 19:13:21 (muokattu 06.05.2007 20:05:08) | |
|
Teini-ikäisten nuorten korvat ovat tottuneet kuulemaan paljon 4/4 rytmejä, powerchordeja ja kolmisointuja, sekä selkeitä, helposti sisäistettäviä musiikillisia ideoita eli riffejä tai laulumelodian "koukkuja", joita toistetaan moneen kertaan. He ovat tottuneet nauttimaan kappaleensa lyhyinä (n. 4 minuuttia) ja ovat tottuneet selkeään, yhdellä kuuntelukerralla avautuvaan muotorakenteeseen. Myös esiintyjän ulkomusiikilliset seikat ovat tärkeitä monille.
Melkoista yleistystä, ainakin omassa kaveri piirissä kuunnellaan "musiikillsta" musiikkia(esim. paljon instrumentaali musaa). Itse pidän paljon Shostakovichista, Messiaienista(Turangalila-sinfonia, mmm...), modernista jazzista, fuusiosta jne. Ylläoleva lausuma pitää kuitenkin paikkansa valitettavan monien kohdalla. |  tekerolant
18.05.2007 02:03:00 (muokattu 18.05.2007 02:05:05) | |
|
Arvo Pärt! Ei ehkä niitä kuorojuttuja kuitenkaan, vaikka hienoja ovatkin. Vaikkapa Fratres tai Summa for strings, ne on "helppoja".
Myös Philip Glass toimii. Varsinkin Koyaanisqatsi -leffamusa kolahtaa teineihin.
Silkkaa hulluuttakin voi esitellä: Giacinto Scelsi! Kuuntelutin Anahit -biisiä ynnä muuta ja fiksuimmat ymmärsivät, että säveltäjän täytyy todella tietää koko orkesterin soittimista paljon jotta voi saada tuollaista kasaan.
"Soiko tuo todella tuollaisena sen päässä ennen kuin se laittoi sen paperille?" kysyi joku. Kyllä taisi soida. http://www.classical.net/music/comp.lst/acc/scelsi.html
Äijien äijä oli kumminkin Mozart! Tutkikaapa hänen kirjeitä vaimolleen. Ja sitten biisit soimaan.
Muszika, aggression! Muszika, elegant! | |
Arvo Pärt! Ei ehkä niitä kuorojuttuja kuitenkaan, vaikka hienoja ovatkin. Vaikkapa Fratres tai Summa for strings, ne on "helppoja".
Myös Philip Glass toimii. Varsinkin Koyaanisqatsi -leffamusa kolahtaa teineihin.
Silkkaa hulluuttakin voi esitellä: Giacinto Scelsi! Kuuntelutin Anahit -biisiä ynnä muuta ja fiksuimmat ymmärsivät, että säveltäjän täytyy todella tietää koko orkesterin soittimista paljon jotta voi saada tuollaista kasaan.
"Soiko tuo todella tuollaisena sen päässä ennen kuin se laittoi sen paperille?" kysyi joku. Kyllä taisi soida. http://www.classical.net/music/comp.lst/acc/scelsi.html
Äijien äijä oli kumminkin Mozart! Tutkikaapa hänen kirjeitä vaimolleen. Ja sitten biisit soimaan.
Ja yrittäkääpä löytää Mozartin liedeistä piilopornoa... ihan oikeasti, sitä on siellä... | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
