| Aihe: sooloilu levyttäessä vs. keikalla | 1 |
|---|
|
soitetaankohan soolot yleensä jotenkin eri asenteella levyttäessä kuin random-keikalla? | |
sub zero: soitetaankohan soolot yleensä jotenkin eri asenteella levyttäessä kuin random-keikalla?
Vastaan sillä itsevarmuudella minkä täydellinen tietämättömyys antaa:
1. Asenne sama: mahdollisimman hyvin!
2. Erona se että keikalla se meni jo, äänittäessä voi ottaa niin monta kertaa että on tyytyväinen. Voi myös enemmän suunnitella soolon rakennetta. Netistä löytyy esimerkkejä tähtien useista otoksista. Joskus jopa he tekevät fiboja ja siksi hylätään. Joskus taas keksitään parempia ideoita.
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) |  Epämuusikko
10.03.2016 11:09:17 (muokattu 10.03.2016 11:13:28) | |
|
Riippuu musasta. Jos on joku kanonisoitu rock-unelmasoolo niin kai sieltä on ne tärkeimmät punchlinet ollu tapana toisintaa. Ellei sitten vedetä ihan 1:1, vrt. rautalanka-autistit.
Jazz-puolella olis hirveän hienoa jos ei vedettäis koko ajan samasta sapluunasta, mutta joskus kakkosdivarin pilittäjät sortuvat samojen levyjen pyörittämiseen, mikä on ehkä soittajan tyylipiirre trademark likki signature mitälie, mutta pitkässä juoksussa yhtä perseestä kuin samojen blues-vongutusten kierrättäminen vuodesta toiseen.
Sinänsä, ihmisen muisti ja mielikuvitus on välillä rajallinen, ja esim. luonteva jazz-improvisointi (mitä sekin sitten on) ei ole luotu studio-olosuhteita varten, eikä toisin päin. Joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymyksenasettelu. Muistan yhden kerran kun eräs kaverini käräytettiin lähes-saman soolon soittamisesta kuin mitä oli vähän aikaa sitten jazzlevylleen käkeltänyt. 0 pistettä, sori.
äänittäessä voi ottaa niin monta kertaa että on tyytyväinen. tämäkin on, musiikin ryhmäimprovisatorisen luonteen huomioonottaen, melko kornia. Mutta esimerkkejä riittää. Sitten oli näitä paahtajia (mm. Michael Brecker), joita ei vuorovaikutus sinänsä kiinnostanut. Rymyttiin raita täyteen ja kassan kautta kotio. Hän, jos joku, tuskin jäi ottokaupalla tuotteitaan hiomaan. Tämä on spekulointia hänen soittotyylinsä ja tasalaatuisuutensa perusteella, ensikäden anekdootteja minulla ei ole heittää :D
"Thank you for the music, white boy". 6-stroke troll #1 | |
Epämuusikko: Riippuu musasta. Jos on joku kanonisoitu rock-unelmasoolo niin kai sieltä on ne tärkeimmät punchlinet ollu tapana toisintaa. Ellei sitten vedetä ihan 1:1, vrt. rautalanka-autistit.
Jazz-puolella olis hirveän hienoa jos ei vedettäis koko ajan samasta sapluunasta, mutta joskus kakkosdivarin pilittäjät sortuvat samojen levyjen pyörittämiseen, mikä on ehkä soittajan tyylipiirre trademark likki signature mitälie, mutta pitkässä juoksussa yhtä perseestä kuin samojen blues-vongutusten kierrättäminen vuodesta toiseen.
Sinänsä, ihmisen muisti ja mielikuvitus on välillä rajallinen, ja esim. luonteva jazz-improvisointi (mitä sekin sitten on) ei ole luotu studio-olosuhteita varten, eikä toisin päin. Joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymyksenasettelu. Muistan yhden kerran kun eräs kaverini käräytettiin lähes-saman soolon soittamisesta kuin mitä oli vähän aikaa sitten jazzlevylleen käkeltänyt. 0 pistettä, sori.
tämäkin on, musiikin ryhmäimprovisatorisen luonteen huomioonottaen, melko kornia. Mutta esimerkkejä riittää. Sitten oli näitä paahtajia (mm. Michael Brecker), joita ei vuorovaikutus sinänsä kiinnostanut. Rymyttiin raita täyteen ja kassan kautta kotio. Hän, jos joku, tuskin jäi ottokaupalla tuotteitaan hiomaan. Tämä on spekulointia hänen soittotyylinsä ja tasalaatuisuutensa perusteella, ensikäden anekdootteja minulla ei ole heittää :D
Minä olen kuvitellut (asiasta oikeasti mitään tietämättä), että ne legendaarisimmat jazzlevytykset on lähes aina livevetoja (joo tiedän, että kind of blue tehtiin studiossa, mutta Charlie Parker). Niin johtuisko livetaltiointien arvostus juurikin mainitsemastasi ryhmäimprovisaatiosta.
Jos se vaappuu ja vaakkuu, se on ankka |  sub zero
10.03.2016 14:14:41 (muokattu 10.03.2016 15:00:01) | |
|
hallu: Minä olen kuvitellut (asiasta oikeasti mitään tietämättä), että ne legendaarisimmat jazzlevytykset on lähes aina livevetoja (joo tiedän, että kind of blue tehtiin studiossa, mutta Charlie Parker). Niin johtuisko livetaltiointien arvostus juurikin mainitsemastasi ryhmäimprovisaatiosta.
Kyllähän ainakin vähänkin perinteisempi jatsi, jossa komppaajat ja solistit tarkkailevat toisiaan ja reagoivat toisiinsa, äänitetään studiossa "livenä" (siis ei soittimet erikseen vaan samaan aikaan), kun se on kuitenkin jazz-soiton perusidea. Tässä mielessä eroa liveihin ei yleensä ole, vaikka toki studio-vetoja on helpompi editoida ja ainakin välillä myös jazzissa editoidaan (näköjään esim Miles Davisin "Miles Ahead" -levyllä on yhdistelty sooloja).
Jazzissa live-vetojen arvostusta lisää ehkä se, kun ne eivät eroa niin paljon studio-levyistä äänitysperiaatteiltaan, niin ne on ollut helpompi nostaa studiolevyjen veroisiksi, kun vaan on saatu tarpeeks hyvä keikka purkitettua. Joskus jazzissa joku myöhään löydetty live-taltiointi on voinut nousta varsin merkittäväksi levyksi artistin diskografiassa, mitä pop-musiikissa ei ihan yhtä helposti tapahdu. Osaksi tämä johtuu myös siitä, että jazzissa studiolevytkin on poppia useammin täynnä vanhaa materiaalia, mikä edelleen vähentää studio- ja live-levyjen välistä eroa. | |
sub zero: Joskus jazzissa joku myöhään löydetty live-taltiointi on voinut nousta varsin merkittäväksi levyksi artistin diskografiassa, mitä pop-musiikissa ei ihan yhtä helposti tapahdu.
Pop tai oikeastaan rock-katalogi on täynnä live-klassikoita. En jaksaisi alkaa luettelemaan niitä.
Ilahduttavaa tässä keskustelussa on se, että on huomattu soolo on yleensä erisuuri kuin improvisointi. Myytin murtaminen on hyvässä vauhdissa.
"Ego on kuin hattu. Olisi aina kohteliasta ottaa hattu pois päästä aina kun tapaa toisia ihmisiä." | |
hallu: Minä olen kuvitellut (asiasta oikeasti mitään tietämättä), että ne legendaarisimmat jazzlevytykset on lähes aina livevetoja (joo tiedän, että kind of blue tehtiin studiossa, mutta Charlie Parker). Niin johtuisko livetaltiointien arvostus juurikin mainitsemastasi ryhmäimprovisaatiosta.
Mutta kyllä vanhat klassikotkin tehtiin pääasiassa studiossa ja tehtiin useampia koko bändin voimin ja paras julkaistiin.
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) | |
Kaikkea löytyy.... esim Lee Morgan soittaa Art Blakeyn levyllä Moaning' aivan valtavan hienon blues soolon.
...ja löytyy netistä pariisissa soitettu live, jossa Lee soittaa..höh, saman soolon. Pienillä varianteilla, mutta sama pätkä.
Eikä siis ole osaamisesta kiinni. Yleisö halusi silloin kuulla varmasti juuri tuon soolon. Nyttemmin kun on spottifyit, on originaliteetti enemmän arvossaan. | |
lmfmis: Yleisö halusi silloin kuulla varmasti juuri tuon soolon.
Sanoisin niin, että Morgan halusi soittaa tuota soolo uudelleen ja uudelleen.
Myös Miles Davisin 1960-luvun kvintetti, jota pidetään yleisesti yhtenä luovan yhtyesoiton merkittävimmistä jazzbändeistä ja improvisoinnin mestarina, toisti itseään livenä pienin variantein. Kun kuuntelee Miles in Antibesin, Four and Moren, Miles in Tokyon, Miles in Berlinin ja Plugged Nickelin perätysten, niin huomaa mikä on säilynyt ja mikä on muuttunut.
Yleensä puhutaan improvisoinnista myyttiseen tyyliin, mutta kyllä mestari-improvisoijat ovat hyvin tietoisia sooloillessaan itsensä toistamisesta. Siinä ei ole mitään pahaa, sillä se on jazzmuusikon tyyli ja ammatillisen toiminnan ydin. Jos se on ihan random, niin asuntovelkaa sillä ei juuri lyhennellä. Ja voit vetää eroja free improvisoinnin, jazzimprovisoinnin ja draamallisen improvisoinnin välille. Freeimprovisoinnissa on yleismusikaaliset ja ei-syntaksiset elementit ytimessä, jazzimprovisoinnissa idiomi, lickit ja kieli, sekä draamallisessa improvisoinnissa jokin ulkomusiikillinen käsikirjoitus, libretto tms. tarina.
"Ego on kuin hattu. Olisi aina kohteliasta ottaa hattu pois päästä aina kun tapaa toisia ihmisiä." | |
jazzmies: Yleensä puhutaan improvisoinnista myyttiseen tyyliin, mutta kyllä mestari-improvisoijat ovat hyvin tietoisia sooloillessaan itsensä toistamisesta. Siinä ei ole mitään pahaa, sillä se on jazzmuusikon tyyli ja ammatillisen toiminnan ydin. Jos se on ihan random, niin asuntovelkaa sillä ei juuri lyhennellä.
Juuri noin ja erityiskiitokset hyvistä kiteytyksistä. Itseäni kiinnostaa erityisesti jazz-improvisointi, joka on jatkuvaa tasapainoilua klisheisyyden ja liiallisen "omasta elämästä" soittamisen välillä.
Jazz-improvisoinnista tekee hauskaa ja mielenkiintoista juuri se, että tunnettujen lickien liiallinen käyttö on ehdottoman tuomittavaa, mutta toisaalta taas liiallinen free-meininki hämmentää yleisön. Kyse on siis tasapainon löytämisestä.
Tuntemillani huippumuusikoilla on aika selvät mielipiteet sooloista. Omaperäisyydellä saa pisteitä, tradition ymmärtämisellä samoin. Klisheet ja "tyyliin sopimattomat" sävelkulut vähentävät pointseja. Suomen parhaisiin kuuluva muusikko kertoi nauttineensa tilanteesta, jossa hän sai rakentaa "täydellisen soolon", eli tehdä levylle useista pätkistä kootun kokonaisuuden, jossa oli sekä a) analysoitu & rakennettu draaman kaari b) tyylinmukaiset siirtymät lickistä toiseen ja c) teknisesti täydellinen volyymien ja soundien hallinta. Jos kyseessä olisi ollut harmoniasoitin, kohtaan c olisi pitänyt lisätä voicingien hallinta.
Toinen opettajani toiminut huippumuusikko tähdensi sitä, että soolo koostuu pätkistä (lickit), jotka ovat ikään kuin lauseita, eli kommentteja siihen, mitä biisissä tapahtuu. Sekin on hyvä lähtökohta: lauseelta menee teho, jos se ei ole retorisesti mielenkiintoinen tai jos se esitetään flegmaattisesti. Tai jos lauseiden välillä ei ole taukoja. Vaikeampi ongelma on se, jos puhujan ääni ei kerta kaikkiaan sovi puheen pitämiseen. Tosin sellaisiakin tapauksia on, joissa todellinen tai kuvaannollinen puhevika on onnistuttu kääntämään persoonallisuudeksi. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
