Muusikoiden.net
29.03.2024
 

Jazz »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: Miles Davis
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
öl m
27.11.2017 11:59:35
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Haluan ajatella, että Harvey Mason kiilaa tahallaan Head Huntersin Chameleonin ties kuinka monta BPM:ää nopeammaksi, koska tahtoo osaltaan kuvastaa kappaleen kameleonttimaista luonnetta.
 
PS. Sextant on hieno levy, muttei yhtä hieno kuin On The Corner.
 
"Voidaan varmaankin olla yhtä mieltä siitä, että te tarvitsette tällaisen laitteen."
Kefiiri
27.11.2017 13:32:50 (muokattu 27.11.2017 13:39:57)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

On the Corner on tavallaan ihan kivan kuuloista meininkiä, mutta Ornette Coleman teki nuo hommat hauskemmin. Jos tykkää kuunnella tuollaista naukumaukumoukumusaa niin piukeaa tavaraahan tuo on.
 
En ole musiikin asiantuntija.
sub zero
27.11.2017 15:01:46 (muokattu 27.11.2017 15:05:52)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Kefiiri: On the Corner on tavallaan ihan kivan kuuloista meininkiä, mutta Ornette Coleman teki nuo hommat hauskemmin. Jos tykkää kuunnella tuollaista naukumaukumoukumusaa niin piukeaa tavaraahan tuo on.
 
En osaa vielä sanoa, kumman levyt ovat parempia keskittyneesti kuunnellen, mutta Miles Davisin On the Cornerilla saundi on kyllä visionäärinen, uudenlainen urbaani-soundi. Colemanin free funk -tyyli (levyt Body Meta, Of Human Feelings) on suoraviivaisempi synteesi funkista ja hänen jazz-tyylistään. Omaperäisyyttä on toki siinäkin.
 
20:13 @rsaarelm Hugh Everett ilmeisesti veti viinaa ja tupakkaa aika reippaasti ja totesi että ihan sama koska kvanttikuolemattomuus. Kaventui kyllä sitten ulos meidän multiversumihaarasta viisikymppisenä.
uusikaveri
28.11.2017 18:01:18
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Tämmöisen leppeän nordic noir-hämyn vallitessa tutkailin vähän Milesin ja hänen opetuslastensa tekemisiä 60/70-lukujen vaihteessa.
 
Väki yleensä tuntuu olevan yhtä mieltä In A Silent Wayn erinomaisuudesta, vaikka Carrin mukaan tuokin on koottu melkoisella copy/pastella, mikä sinänsä on ihan normaali populaarimusiikin toimintatapa. Bitches Brew sitten jakaa jyrkästi mielipiteitä, vaikka onkin sekä myynti- että arvostelumenestys. Minun mielestäni Davis veti sitten tällä BB- konseptilla aina huilitaukoon (1976-80) saakka. Ihan huippusukseeta ei kuitenkaan tainnut tulla.
Zawinulin eka soolo ja Zawinulin poppoon (Weather Reportin) eka ovat varsin eteerishenkistä jazzia. Tokalla WR-levyllä ( I Sing Body Electric) meno oli jo astetta jykevämpää, kolmannella (Sweetnighter) svengi vain parani kunnes sitten neljännellä (Mysterious Traveller) Joen syntikat täyttivät jo melkein koko äänikuvan.
Zawinul ei tainnut koskaan ottaa bändiin rokkikitaristia ( jos ei Jacoa lasketa), kun taas Chick Corealle kitaristi kelpasi ja samalla hän kevensi Return To Forever- bändinsä soundia levy levyltä lähes olemattomiin.
 
Herbie Hancock lähti sitten haahuilupuolelta aina vain funkahtavimpiin ( David Rubinson puikoissa) teoksiin päätyen lopulta diskostaraksi. Se on myönnettävä, että Thrustilla on muikea meno kera kaksikon: Mike Clarke ja Paul Jackson; Spank-A-Leen ollessa suosikki. Tuota Jacksonia kuunnellessa tulee ihmetelleeksi, että kuka ihmeen Jaco?
Flood tarjoilee samaa herkkua livenä, osin toimii, osin ei.
Keith Jarrettin ja Dave Hollandin tekemiset ovat jääneet vähemmälle seurannalle.
 
Vähän harmittaa tuo fonistien kastrointi. Koska Mestarilla oli oma lyyrinen, niukkasoundinen lokeronsa, niin hän ei suvainnut, että fonistit alkaisivat röyhiä oikein kunnolla, vaikka myönnettäköön, ettei Milesin musiikin ilmeeseen mikään kovin raju rypistys olisi sopinutkaan. Mutta harmittaa tuon instrumenteista voimallisimman vajaakäyttö, mikä kuuluu niin Wayne Shorterin kuin Bennie Maupinin soitossa Milesin koulun jälkeenkin.
 
On The Corneriin palatakseni niin itselle tulee siitä musiikkityylinä mieleen industrial. Sinänsä Mestari (ja Teo Macero) ovat kyllä luoneet melko ajatonta musiikkia. Enemmän tuntuu aika painavan oppilaiden tekosia.
 
öl m
29.11.2017 10:55:01
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri: Se on myönnettävä, että Thrustilla on muikea meno kera kaksikon: Mike Clarke ja Paul Jackson; Spank-A-Leen ollessa suosikki. Tuota Jacksonia kuunnellessa tulee ihmetelleeksi, että kuka ihmeen Jaco?
 
https://www.youtube.com/watch?v=GAJB925yR8o
 
Makuasioita jne. Jacksonin soitto on muhevaa funkia juurevalla P-soundilla, Jacon taas ilmavaa, mutta tiukkaa groovea J-soundilla.
 
"Voidaan varmaankin olla yhtä mieltä siitä, että te tarvitsette tällaisen laitteen."
sub zero
29.11.2017 12:36:10 (muokattu 29.11.2017 17:19:31)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri: Väki yleensä tuntuu olevan yhtä mieltä In A Silent Wayn erinomaisuudesta, vaikka Carrin mukaan tuokin on koottu melkoisella copy/pastella, mikä sinänsä on ihan normaali populaarimusiikin toimintatapa. Bitches Brew sitten jakaa jyrkästi mielipiteitä, vaikka onkin sekä myynti- että arvostelumenestys.
 
Tuo että A-puolella on muutama minuutti alkua ja loppua identtiset, on kyllä jo aika erikoista copy-pasten käyttöä populaarimusiikissa (tai muuallakaan).
 
Zawinulin eka soolo ja Zawinulin poppoon (Weather Reportin) eka ovat varsin eteerishenkistä jazzia. Tokalla WR-levyllä ( I Sing Body Electric) meno oli jo astetta jykevämpää, kolmannella (Sweetnighter) svengi vain parani kunnes sitten neljännellä (Mysterious Traveller) Joen syntikat täyttivät jo melkein koko äänikuvan.
 
Sweetnighter on minulle vähän transitiolevy. Mysterious Travellerilla on onnistuttu löytämään funk-rytmeille enemmän ilmettä ja sekin on vasta alkua yhtyeen seuraavalle kaudelle.
 
Chick Corealle kitaristi kelpasi ja samalla hän kevensi Return To Forever- bändinsä soundia levy levyltä lähes olemattomiin.
 
En itse rock-soundia kevyeksi sanoisi (joskin ei se funkaan sieltä ihan katoa). Kevyttä soundia minulle on esim Donald Byrdin tuon ajan levyt ja (RtF:n lattarilevytkin tuntuu enimmäkseen jazz-rock-levyjä kevyemmiltä soundin puolesta).
 
Herbie Hancock lähti sitten haahuilupuolelta aina vain funkahtavimpiin ( David Rubinson puikoissa) teoksiin päätyen lopulta diskostaraksi. Se on myönnettävä, että Thrustilla on muikea meno kera kaksikon: Mike Clarke ja Paul Jackson; Spank-A-Leen ollessa suosikki.
 
Vähän mietityttää, miksi jo Thrustin jälkeen piti lähteä hieman kevyempään suuntaan, mutta jatkuuhan tuo syvempi kama sitten levyllä Mr. Hands.
 
Keith Jarrettin ja Dave Hollandin tekemiset ovat jääneet vähemmälle seurannalle.
 
(John McLaughlin jäi myös mainitsematta)
 
On The Corneriin palatakseni niin itselle tulee siitä musiikkityylinä mieleen industrial. Sinänsä Mestari (ja Teo Macero) ovat kyllä luoneet melko ajatonta musiikkia. Enemmän tuntuu aika painavan oppilaiden tekosia.
 
No fuusion ylittämättöminä klassikoina noiden kaikkien parhaita levyjä 1970-luvulta pidetään. Fuusio itsessään on toki ehkä hieman kontroversaaliksi jäänyt (ja määriteltynä erittäin lavea) genre.
 
20:13 @rsaarelm Hugh Everett ilmeisesti veti viinaa ja tupakkaa aika reippaasti ja totesi että ihan sama koska kvanttikuolemattomuus. Kaventui kyllä sitten ulos meidän multiversumihaarasta viisikymppisenä.
uusikaveri
30.11.2017 17:19:19
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Hiukan menee sivuun itse ketjun päätähdestä, mutta pyöräytin tuossa Sweetnighterin ja Boogie Woogie Waltz sekä 125th Street Congress ovat kyllä hienoine soundeineen melkoista korvakarkkia. Muistan kuinka aikoinaan nokkavana pitkätukkana olin pettynyt Sweetnighteriin I Sing The Body Electricin jälkeen, niin kaupallisen kuulloista, hyi!
 
Ei ole tullut juurikaan seurattua John McLaughlinia. Vielä In A Silent Waylla jazzkitara helkkyi nätisti, mutta löydettyään säröpurkin ja turboahdetun rumpalin se oli menoa.
 
Mutta Michael Hendersonista voisi jaaritella vaikka kuinka. Kyvykäs soulbasisti halusi/joutui/pääsi Miles Davisin bändiin juputtamaan kahden nuotin ostinatoa vuodesta toiseen eikä olisi lähtenyt millään pois, mutta onneksi Davis pisti bändin päreiksi alkaessaan luovan taukonsa 1975, joten Michael jäi oman onnensa nojaan.
Kyvykkäälle jannulle löytyi tietysti Detroitissa sessiotöitä ja olipa hän tehnyt Miles-vuosinaan pöytälaatikkoon jotain pientä, josta sitten urkeni hieno ura muutamaksi vuodeksi sielukkaana soul-laulajana sekä melodisen bassolinjan taitajana. Kumma kyllä tyrnä funk ei Michaelilta oikein luonnistunut koskaan vaan tuloksena oli rasittavaa, kulmikasta mökellystä.
 
Wild String Of Voodoo Strat
05.12.2017 21:46:45
Kotisivu Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri: Ei ole tullut juurikaan seurattua John McLaughlinia. Vielä In A Silent Waylla jazzkitara helkkyi nätisti, mutta löydettyään säröpurkin ja turboahdetun rumpalin se oli menoa.
 
Itsehän pääsin jazziin sisään John McLaughlinin välityksellä. Teini-ikäisenä kloppina olin muutamina kesinä Pop&Jazz-kesäleirillä ja ekalla leirikerralla opettajat soitattivat yhtenä iltana jotain levyjä. Joku soitatti Birds of Firen ja se olikin menoa sitten. Kun Mahavishnu Orchestraa tuli sitten fanitettua sitten oikein urakalla, niin samassa sitä tuli sitten otettua selvää McLaughlinista: historia Milesin bändissä ja Coltranen ihannointi sai kiinnostumaan näitä artisteista. Miles taisikin olla ensimmäisiä "klassisia" jazz-artisteja, joita tuli itse kuunneltua.
 
Sitähän on sanottu moneen kertaa, että yksi merkittävimmistä Milesin vahvuuksista oli itsensä ympäröiminen hyvillä soittajille, joille annettiin myös tilaa: Coltrane, Adderley, Evans, Shorter, Hancock, Williams, Zawinul, Corea, McLaughlin, DeJohnette, Holland, Scofield... kaikki kovia muusikoita, jotka ovat tehneet Milesin palveluksen jälkeen erittäin kovaa jazzmusaa.
 
"Music must serve a purpose; it must be part of something larger than itself, a part of humanity." - Pablo Casals
Alfons Åberg
07.12.2017 13:44:05 (muokattu 07.12.2017 13:45:44)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri: Ei ole tullut juurikaan seurattua John McLaughlinia. Vielä In A Silent Waylla jazzkitara helkkyi nätisti, mutta löydettyään säröpurkin ja turboahdetun rumpalin se oli menoa.

 
Soololevy Extrapolationilla oli vielä jazzkitaraa. Ja aika puhtaita soundeja Fender Mustangista irtosi vielä Bitches Brew'llä.
 
"Vielä kun riisuu itsensä alastomaksi, mutta jättää tennissukat jalkaan ja laittaa aurinkolasit päähän niin tuntuu kuin katselisi suomipornoa" -DM-
uusikaveri
07.12.2017 17:12:18
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

öl m: https://www.youtube.com/watch?v=GAJB925yR8o
 
Makuasioita jne. Jacksonin soitto on muhevaa funkia juurevalla P-soundilla, Jacon taas ilmavaa, mutta tiukkaa groovea J-soundilla.

 
Basistisesti avartava kokemus tuo Hands. Viidellä raidalla on kullakin juuri tyyliin sopiva basisti ja kuudennella Hancock hoitaa homman kotiin syntikoilla ja Applella. Jo silloin (1980) Hancock oli niin taitava, että pystyi ohjelmoimaan moulinexiinsa aidonkuulloiset steelpanit. Mahtavaa.
Hyvin tuli esiin se, että Pastorius on paras esittämään Pastorius-basismia, mikä ei sitten välttämättä oikein taivu säestystehtäviin eli todellakin solistisen basismin uranuurtaja.
 
Näitä sähköisen Milesin liveklippejä pyöritellessä tulin huomanneeksi kuinka 'ulkona' Pete Cosey oikeastaan on.
https://youtu.be/V_XjZLisS5I?t=297
 
Mutta ihmekös tuo, mieshän on Laurin kaupungista, Chicagosta ja vielä AACM:n jäsen, mikä selittää paljon. Hänhän oli jonkin verran Chessin sessiokitaristina, varsinkin Muddy Watersin ja Howlin' Wolf kokeellisilla myyntimenestyksillä. Erityisesti Wolf kuulema inhosi Peten soittoa ja habitusta käskien pojan mennä parturiin ja heittää samalla bow-wow-petaalinsa järveen ja kyllä Peten soitto em. levyillä onkin aika 'sivussa'.
Milesin jälkeen Cosey jatkoi tinkimätöntä linjaansa eli työtilaisuudet olivat vähissä.
 
Mtume ja Reggie Lucas valitsivat helpomman tien päätyen epäonnisten afrokokeilujen jälkeen tekemään ja tuottamaan biisejä 70/80-lukujen discomaailmaan, mikä kulminoitui Mtumen osalta Juicy Fruityyn.
Biisi on niin hirveä, ettei sitä viitsi linkata jatsikeskusteluun, vaikka iki-ihana Tawatha Agee hienosti laulaakin.
 
Alfons Åberg
08.12.2017 13:17:30
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri:
Mutta ihmekös tuo, mieshän on Laurin kaupungista, Chicagosta ja vielä AACM:n jäsen, mikä selittää paljon. Hänhän oli jonkin verran Chessin sessiokitaristina, varsinkin Muddy Watersin ja Howlin' Wolf kokeellisilla myyntimenestyksillä. Erityisesti Wolf kuulema inhosi Peten soittoa ja habitusta käskien pojan mennä parturiin ja heittää samalla bow-wow-petaalinsa järveen ja kyllä Peten soitto em. levyillä onkin aika 'sivussa'.
Milesin jälkeen Cosey jatkoi tinkimätöntä linjaansa eli työtilaisuudet olivat vähissä.

 
Pete Cosey on kitaristina suorastaan eriskummallinen. Erikoisvireiden lisäksi käytti kuulemma myös erikoiskielityksiä (en tiedä tarkemmin, mitkä kielet vaihtoivat paikkaa keskenään)
 
"Vielä kun riisuu itsensä alastomaksi, mutta jättää tennissukat jalkaan ja laittaa aurinkolasit päähän niin tuntuu kuin katselisi suomipornoa" -DM-
uusikaveri
08.01.2018 17:54:19
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Viime vuoden lopulla paikallisaviisi esitteli vuoden jazzlevyjä, joista yksi oli trumpetisti Wadada Leo Smithin Najwa. Koska Leo Smithin trumpetin soitto on yleensä komean kuulloista, täytyi oikein Spotifyissa tutkailla kuinka hän pärjää yksin neljää sähkökitaristia vastaa varsinkin kun Bill Laswellilla on ollut näppinsä mukana.
Vähän siinä saivat meikäläisen ennakkoluulot nenillensä, sillä lopputulos oli varsin toimivaa laswelliaanisessa maalailussaan, vaikkakaan ei ehkä mitään suosikkimatskua.
 
Mutta levy sai perehtymään paremmin Leo Smithin tuotantoon ja sieltä paljastui triplatupla cd-tribuutti sähköisen Milesin kunniaksi. Vuosituhannen vaihteen molemmilla puolilla ilmestyneillä levyillä on sekä Milesin että Leo Smithin sävellyksiä.
Spotifyissa on kuunneltavissa ensimmäinen, yhdessä miljonäärikitaristi Henry Kaiserin tehty Oh Miles!. Mielestäni varsin dynaamista ja raikasta menoa kuten tässä:
 
https://www.youtube.com/watch?v=yqRx8728_Ac
 
Näin nimimerkin suojissa saatan myös todeta, että mielestäni Milesin soittotatsi loppujen lopuksi oli aika voimatonta 70-luvun alkupuolella, mikä vähän latistaa näitä tämän aikakauden Miles-tuotteita. Sen sijaan Leo Smithin iso, kuulas soundi ryhtevöittää biisejä eikä fonistikaan ole lapanen.
Tuo mureasoundinen, pocketissa pysyttelevä basisti kiinnittää varmasti kuulijan huomion. Itselle oli ainakin yllätys, että kyseessä on uiveloiden uivelo, Michael Manring, jonka sooloteokset herättävät hilpeyttä kautta koko nettimaailman. Uskomatonta, että soolobasismiin erikoistunut kaveri pystyy toteuttamaan basistin tärkeintä tehtävää eli luomaan rytmisen rungon, jonka päälle solistit voivat antaa kaikkensa ja tekemään sen vielä rytmisesti niin hyvin että ihan muun väriseksi uskoisi.
 
Epämuusikko
29.01.2018 09:52:47
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri:
Tuo mureasoundinen, pocketissa pysyttelevä basisti kiinnittää varmasti kuulijan huomion. Itselle oli ainakin yllätys, että kyseessä on uiveloiden uivelo, Michael Manring, jonka sooloteokset herättävät hilpeyttä kautta koko nettimaailman.

 
Mitä, onko se jätkä soittanut oikeaakin bassoa? Pitääpä tsekata.
 
uliuli
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «