| Aihe: Klassisen soolokitarakappaleen opettelu | |
|---|
|
Hyvää tekstiä kimurantilta.
Nuotit on joka tapauksessa opeteltava oikein(tämä nyt koskee aloittajan Bachia).
Melkein pakko opetella ensin nuoteista.
Paitsi Paco de Lucia opetteli korvakuulolta sen Espanjalaisen mikä se nyt oli?
Concerto de aranjuez tai sinne päin.
Joka on uskomaton suoritus,mutta se onkin Paco.
Jos nyt jotain yhteenvetoa niin kappale kannatta opetella tarinana.
Se ainakin maalaa siitä jonkunlaisen kuvan. |  kimurantti1
17.12.2010 22:57:15 (muokattu 17.12.2010 23:14:13) | |
|
18is9: Mielenkiintoinen kirjoitus kimurantti1:ltä. Aika eri lailla asiat saattaa hahmottaa. Itse vältän alkuvaiheessa uutta biisiä opetellessani kuuntelemasta eri soittajien tulkintoja biisitä. Se nuotti kyllä kertoo musiikillisen perustan ja oma pää kertoo loput. Kun teen asiat nuottiin pohjaten täyttäen rungon omilla valinnoillani, niin biisistä tulee minun kuuloiseni eikä kenenkään muun. Sitten on jännä kuunnella jonkun mestarin levytys ja verrata mitä asioita hän on valinnut esilletuotavaksi ja miten eri asiat painottuvat. Joskus harvoin voi jopa olla sitä mieltä että oma ajatus asiasta on parempi! Ylensä menee kyllä toisin päin.
Musiikki on kuitenkin abstraktia taidetta, ja sen tulkintaan liittyy todella paljon sellaisia juttuja, joita ei voida merkitä nuottiin muuta kuin todella summittaisesti. Asioita, jotka siirtyvät perimätietona sukupolvelta toiselle ja joita ei voi oppia mitenkään muuten kuin kuuntelemalla. Uskallanpa jopa väittää, että suurin osa niistä asioista jotka tekevät musiikista musiikkia, elävää ihmisen tulkitsemaa taidetta, ja jotka erottaa mestarit harrastelijoista, on sellaisia juttuja joita ei pystytä nuottiin merkitsemään. Vältän yleensä analogioiden käyttöä, koska ne vievät keskustelun helposti sivuraiteille ja semantiikasta vääntämiseksi, mutta nyt on pakko koittaa. Jos et ikinä tosissaan kuuntele vaikkapa kiinankielistä puhujaa, voitko oppia puhumaan kieltä luontevan kuuloisesti? Voit oppia sanojen kirjainmuodot lukemalla, mutta muuten sisältö jää hyvin vajaaksi, semminkin kun ko. kielessä sanojen merkitys saattaa äänenpainosta riippuen muuttua aivan toiseksi.
Ymmärrän oikein hyvin ajatuksen, että kitaristi ei halua kuunnella muiden versioita ennen kuin keksii oman tulkintansa, koska muuten saattaa olla vaikeaa ajatella laatikon ulkopuolella. Mä en kuitenkaan olisi moisesta liian huolissani. Mä näen asian niin, että ensin pitää jäljitellä mestareita oppiakseen tyylinmukaista sanavarastoa ja fraseerausta. Kun tarpeeksi paljon eri soittajien ja eri tyylien jäljittelyä on tehty, alkaa kaikki imetty tieto sulautua yhteen ja oma tyyli muodostua. Tämä pätee erityisesti länsimaisessa klassiessa taidemusassa, jossa monet sen alatyylit on enemmän tai vähemmän kanonisoitu, ja on olemassa traditio joka pyritään säilyttämään mahdollisimman muuttumattomana ja uskollisena alkuperäisten säveltäjien ajatuksille. Kun kuunnellaan ensin, että mitä muut ovat tehneet, ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Ajan joka siitä säästyy, voi sitten vaikkapa käyttää oman tulkinnan kehittämiseen ja hiomiseen.
Mainitsit myös, että ajattelet nuottia ikään kuin karttana joka ohjaa tulevaa. Mulle tämä kuulostaa erikoiselta. Mun mielestäni, pään sisäisen kuulokuvan pitäisi olla tuo kartta, joka ohjaa miten kappaleessa edetään. Jos pään sisäinen kuulokuva ei ole pääasiallinen soittoa ohjaava juttu, niin musiikin tulkinta jää helposti todella ulkokohtaiseksi. En meinaa, että näin olisi sun kohdallasi, tää on vaan mun oma fiilikseni asiasta. | |
kiriminni: Ryyppygeeni on jo löydetty.
Nyt voidaan korvata vanhakantainen jumalafatalismi geenifatalismilla ;D
Epäonnistuminen on liian negatiivinen sana.
Toiset ihmiset pärjää paremmin kuin toiset ei ole yhtä selittävää tekijää.
Olen vain huomannut opetustyössäni, että perheolot ovat erittäin merkityksellisiä oppimisen kannalta. Jos kotona kannustetaan, niin yleensä maaperä on otollisempi oppimiselle, kuin sellaisissa perheissä, joissa ei kannusteta. Toisaalta taas myös kannustaminen voi muuttua painostamiseksikin... Lapsuudessahan se itsetunto usein rakentuu tai sitten se tuhoutuu. Näistä asioistahan voisi vääntää iät ja ajat. Mun mielestäni on vain turha miettiä mitään lahjakkuuksia tms. Sen kun vain tekee sellaisia asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä.
Itse asiaan:
Kimurantilla oli erittäin hyvä pointti kirjoituksessaan. Klasaripuolella vain voi olla niinkin, että teoksesta ei välttämättä ole saatavilla äänitettä. Pitäähän se musiikki silti pystyä omaksumaan ilman soivaa kuulokuvaa, mutta tällöinhän pitääkin saada se nuottikuva soimaan päässä. Samaa asiaa mistä Kimurantti kirjoitti.
Lopetin klassisen kitaran soittamisen jo useita vuosia sitten ja siirryin kevyemmän musan pariin. Välillä kaivan nylonkielisen kaapista ja opettelen jotain uutta. Olen huomannut kuitenkin, että kevyen musiikin opinnot ja se, että olen soittanut todella paljon korvakuulolta on parantanut huomattavasti myös nuoteista ulkoaoppimisen taitoa. |  18is9
18.12.2010 00:02:53 (muokattu 18.12.2010 00:09:52) | |
|
Olen siinä mielessä Aalimupinan kanssa samoilla jäljillä että olen sitä mieltä ettei ole mitään väliä sisäistääkö biisin kuulokuvan vai nuotin kautta. Minulle ne ovat yksi ja sama asia, sillä erolla että kuulokuvassa on aina mukana myös soittajan soittopaikan, laitteiston yms. tuoma lisäinformaatio, jota on joskus hankala erottaa varsinaisesta sävellyksestä. Toki jossain musiikissa tuo lisäinformaatio saattaa olla hyvinkin oleellista. Soitan paljon muutakin musiikkia kuin klasaria, ja jos nyt verrataan vaikka jotain Jimi Hendrixin biisiä ja Bachin kappaletta niin totta kai siinä Henkan biisissä on paljon sellaisia elementtejä joita ei nuottikuvasta näe. Mutta jotenkin minulla on sellainen hatara visio että klassinen musiikki on abstraktimpaa, ei niin kiinni siitä miten kitara kiertää tai soitetaanko etu- vai takamikillä, vaan tärkeämpää on saada säveltäjän toivomat rytmi, melodiakulut ja harmonia ulos.
kimurantti1: Mainitsit myös, että ajattelet nuottia ikään kuin karttana joka ohjaa tulevaa. Mulle tämä kuulostaa erikoiselta. Mun mielestäni, pään sisäisen kuulokuvan pitäisi olla tuo kartta, joka ohjaa miten kappaleessa edetään. Jos pään sisäinen kuulokuva ei ole pääasiallinen soittoa ohjaava juttu, niin musiikin tulkinta jää helposti todella ulkokohtaiseksi. En meinaa, että näin olisi sun kohdallasi, tää on vaan mun oma fiilikseni asiasta.
Jos tsekkaat takaisinpäin niin puhuin nuotista karttana lähinnä sormitusten suhteen. Minulle klassinen kitara ei ole sellainen instrumentti että pystyn sitä soittamaan puhtaasti musiikillisen vision varassa ihan siitä syystä että ilmeisimmät sormitukset johtavat yleensä ennemmin tai myöhemmin umpikujaan ja nämä poikkeukselliset tavat tehdä asioita pitää joko opetella ulkoa tai katsoa luntista. Ikävimmissä kappaleissa oikeastaan koko sormitus on opeteltava koska muuten ei homma etene mihinkään. En kuitenkaan koe että tämä on mitenkään pois siitä etteikö soittamsita ohjaisi juuri tuo sisäinen visio biisistä, joten siinä asiassa ollaan samaa mieltä.
EDIT: Opettelin joskus korvakuulolta Yesin Mood for a Day biisin, niihin aikoihin kun internettiä ei ollut olemassakaan. Epäselväksi jäi pitääkö osa bassoäänistä olla oikeasti lyhyitä vai eikö se Howe vaan osaa soittaa sen paremmin...
"I listened hard but could not see" - YES, And You and I | |
Mielenkiintoisia kommentteja, joista monien sisältö keskittyi tulkitsemiseen, mutta ulkoaopetteluun ei ole tullut pajon vinkkejä.
Nyt kun olen tapaillut kappaletta ja oppinut suurinpiirtein ensimmäisen sivun ulkoa, niin ajattelin jättää sen taakseni ja opetella lopun kappaleen sivu kerrallaan, ikään kuin omina kappaleinaan. Kun kaikki yksitellen opeteltu ulkoa, niin sitten vasta aloitan palauttamaan mieleen kappaleen alkupään sivuja ja rakennan tämän 9- sivun palapelin valmiiksi.
Vaan ei ole vielä löytynyt 'hangon keksiä' ulkoaoppimiseen.
Selailin kappaletta eteenpäin ja soitin sieltä kuvion, joka perustuu ihan sointuarpeggioihin ja opin sen melkeinpä kerrasta ulkoa. Sitten kappaleessa ovat nämä usein toistuvat erillisiin nuotteihin perustuvat juoksutukset, ne ovat toisiinsa nähden hyvin samankaltaisia ja kerrassaan vaikeita muistettavia.
Ulkoaoppimisessa on se hyvä puoli, että joutuu tankkaamaan kappeltta soittamalla ja muutenkin analysoimaan sitä muistaakseen sen. Loppujen lopuksi, kun kappale on pysyvässä muistissa, niin sinulla on tiedossa kappaleen rakenne. Tämän tyyppinen tieto edesauttaa myös omien kappaleiden tekoa. Ei tietoisesti, vaan sillä samalla luomisprosessilla, jolla kautta aikain parhaat sävellykset ovat syntyneet.
Joku kertoi Bachin musiikin olevan matemaattista ja tarkoin suunniteltua, mutta omasta mielestäni Bach on saanut siirrettyä Chaconnen nuotteihin hengen ja tunteensa palon. Senpä vuoksi ne vielä satojen vuosien jälkeenkin tavoittavat Chaconnen soittajat ja kuuntelijat.
Nyt täytyy yrittää keksiä parempia metodeja Chaconnen ulkoaoppimiseen. Chaconne kappaleena alkaa kyllä olla jo vähän liian pitkä. Pari sivua kitarasävellykselle on aika optimaali pituus, mutta tämän kappaleen ulkoaopettelu on hyvää harjoitusta muistin kehittämiselle ja sen opettelun aikana voi keksiä uusia metodeja parantaa muistamista.
Joku puhui geenien vaikutuksesta soittajien kykyyn oppia musiikkia. Onhan silläkin vaikutuksensa toki, mutta aika paljon vaikuttaa myös ne olosuhteet, joissa henkilö on varhaislapsuutensa viettänyt. Jos elinympäristö, yleensä koti, on ollut sellainen, jossa musiikkia ei kuunnella, niin se taatusti vaikuttaa ns. musiikillisiin kykyihin. Päinvastaisessa tapauksessa henkilö saa musiikillisia valmiuksia jo kehdossa, lapsena, nuorena ja peräti kohdussakin.
Seuraavaksi aion kokeilla järjestelmällistä kappaleen kuuntelua nuottipaperiin samalla katsellen ja yritän sillä tavoin hahmottaa kappaletta. Tämän kappaleen kohdalla en ole vielä edes kuunnellut sitä, mutta toki olen kappaleen kuullut monestikin aiemmin.
Ota iisisti - loppu lähestyy... | |
Ei niitä ulkoa soitetakaan. | |
Brownie: Ei niitä ulkoa soitetakaan.
Ai kui? Väitän kyllä, että klassista kitaraa useimmiten tavataan esittää ilman lappuja.
"Käytös siivo ja hillitty sopii lehmälle"
- Laura Latvala |  Zeeboo
19.12.2010 19:42:24 (muokattu 19.12.2010 20:03:17) | |
|
Brownie: Ei niitä ulkoa soitetakaan.
Itse soitan mieluiten ilman lappuja. Senkin takia, että silloin tulee soitettua sitä kappaletta eikä nuotteja.
Mulle ei kappaleiden ulkoaoppiminen ole koskaan ollut se kaikkein hankalin juttu. Sen kummemmin en ole mitään metodia tai konstikolmosia käyttänyt, kappaleet vaan jäävät mieleen ja lihasmuistiin. Nimenomaan kokonaisina teoksina ennemmin kuin sarjana sointuja, arpeggioita ja muuta sälää. Kai se on niin, että kun kappaleen tuntee juurimultineen, niin siihen ei muistintukia tarvitse.
On toki joskus tökännytkin. Yhdessä kitaramatineassa joskus tolppa-ykkösen aikoihin tutkintoa varten hartaudella valmisteltu Lauron valssi toppas kuin seinään, eikä loppuun päässyt edes "vauhtia ottamalla". Biisi oli tosiaan niin tuttu kuin ikinä, mutta ajatus vaan ei pysynyt tekemisessä mukana. Pikkuinen kammo oli esittää tuota biisiä myöhemmin...
White men can't Monk | krautio
22.12.2010 11:32:09 (muokattu 23.12.2010 12:44:39) | |
|
Meni väärään ketjuun oma viesti...siirretty oikeaan...
Hey Ho, Let's Go! | |
Mielenkiintoinen aihe, joka on rönsyillyt hyvää keskustelua ja viisaitakin ajatuksia.
Aloittaja olisi ilmeisesti kaivannut enemmän hyviä käytännön niksejä.
Olet jo käyttänytkin tärkeintä: anlysointia ja pienempiin kokonaisuuksiin jakamista.
Minulla olisi vielä tarjolla konsti, jolla pienemmän kokonaisuuden oppii lähes takuuvarmasti: "takaperin" soittaminen.
Yksinkertaistettuna:
1. Pane nuotit pois ja soita viimeinen tahti! - Ai et muista? No vilkaise nuoteista miten se menee ja soita se!
2. Soita kaksi viimeistä tahtia! Jos et muista, niin vilkaise nuoteista...
3. Soita kolme viimeistä tahtia! jne...
16. Olettaen, että jaksossa on 16 tahtia olet tässä vaiheessa soittanut viimeisen tahdin 16 kertaa ulkoa, toiseksi viimeisen 15 kertaa, kolmanneksi viimeisen 14 kertaa jne. Määrät voi tietenkin tarvittaessa moninkertaistaa.
Oleellista on kuitenkin se, että soittaessasi kuljet kokoajan vieraammasta ympäristöstä kohti tutumpaa, enemmän harjoiteltua materiaalia. Päinvastoin, kuin siinä kaikille tutussa normaaliharjoittelussa, jossa lähdetään aina alusta ja soitetaan niin pitkälle kuin muistetaan. Kun eksytään, lähdetään taas alusta, kunnes taas eksytään - mahdollisesti siinä samassa paikassa, jota opitaan sitten pikkuhiljaa pelkäämään...
Näin ainakin minä saan oppilaani muistamaan, itsekin käytin tätä systeemiä silloin, kun vielä viitsin ylipäätään mitään ulkoa soittaa. | |
Muisti toimii samalla tavalla riippumatta siitä opetteleeko kappaleen korvakuulolta vai nuoteista. Ammattilainen tietää, että perinteisellä nuottikirjoituksella voidaan kaikki merkitä hyvin tarkasti. Täytyy muistaa, että käytettävissä on erittäin laaja arsenaali merkkejä - täytyy vain osata lukea niitä. Jos sitten soitto kuulostaa paperilta, on kysymys musikaalisuudesta ja sen puutteesta - ei siitä, että nuottikirjoitus sinänsä olisi este kappaleen sisäistämiselle. Toinen syy paperinkuuloiseen soittoon on se, että nuottikirjoituksen kaikkia mahdollisuuksia ei ole käytetty hyväksi, ts. luullaan että nuottikirjoituksella kuvataan vain äänten keskinäisiä pituussuhteita ja sävelkorkeuksia. Popjazzoppilaitoksissakin nuottikirjoituksen salat jäävät kokemuksieni perusteella suureksi osaksi salaisuudeksi.
kimurantti1: Jos aina harjoitellessaan käyttää nuotteja, ei varmasti ikinä voikaan oppia kappaletta kunnolla ulkoa. Jos ottaa lapun eteen aina kun ei heti muista jotain kohtaa, ei ulkoa oppimista myöskään voi tapahtua. Mulle itselleni merkityksellisin juttu on, että on jokin kuulokuva musiikista, ilman sitä biisin opettelu on kuin puhelinnumeroiden pänttäämistä. Käytännön soitosta ja erilaisista treeneistä on sitten seurannut, että kun kuulen päässäni jonkin jutun, pystyn aika nopeasti (usein samantien) ulostamaan sen otelaudalle, olettaen että mulla on vaadittavat tekniset valmiudet soittaa jotain juttua. Kun opettelen kipaletta ulkoa ja tulee kohta jota en muista, kelaan päässäni kuulokuvaa biisistä, sekä sitä mitä juuri äsken soitin. Kun saan kuulokuvan, pystyn myös jatkamaan kipaletta. Jos taas en saa kuulokuvaa tarpeeksi selkeästi päähäni, on jatkaminen mahdotonta. Jos näin käy, niin tässä mun mielestäni kannattaisi laittaa äänite soimaan, eikä katsoa lappua. Lapusta voi ne puhelinnumerot tarkistaa kyllä, mutta äänite antaa paljon tarkempaa ja kokonaisvaltaisempaa tietoa siitä, miten kappaleen pitäisi jatkua.
Tämä menee jo vähän sivuraiteille, enkä viittaa tällä kenenkään keskustelijan kirjoituksiin, mutta en muutenkaan ymmärrä sellaista nuottiuskovaisuutta mihin välillä törmää, kun tuntuu että joku arvostaa enemmän partituuria, kuin musiikkia jota se esittää. Nuotinluku on tavallaan tärkeä taito, mutta kysehän ei ole mistään muusta kuin hyvin, hyvin epätarkasta tavasta merkitä musiikkia muistiin, ja johon liikaa nojaaminen ainakin mulla itselläni vain vaikeuttaa itse musiikin muistamista. Mun mielestäni nuotit kannattaisi heivata hiiteen niin nopeasti kuin mahdollista, niin että opetellaan ulkoa musiikkia, eikä nuotteja. Kun näyttelijät opettelevat vuorosanoja, niin he eivät opette pelkästään sanoja, vaan he opettelevat tarinan, mitä siinä tapahtuu, miten tarinan tapahtumat vaikuttavat heidän esittämäänsä hahmoon jne. Täsmälleen sama juttu pätee musiikin opetteluun. Tarinan juonen voisi rinnastaa biisin kokonaiskuulokuvaan ja sen melodioihin, harmoniaan ja rytmeihin, vuorosanat omaan osuuteensa (soolokappale on sitten kai jonkinlainen monologi), henkilöhahmon tunteet fraseeraukseen jne.
E: Muistamistekniikoista on varmasti apua, mutta musta on aivan järjetöntä, jos niitä käytetään nuotin, siis muistilistan opetteluun, eikä itse musiikin opetteluun. Tämä tuli mieleen tuosta nimim. MoreK:n teoreettisesta ehdotuksesta, että opeteltaisiin sävelten nimiä. Vähän vastaava kuvio olisi, jos joku opettelisi kauppalistasta ensin yksittäisiä kirjaimia, sen sijaan että yrittäisi painaa mieleensä niitä asioita joita tarvii sieltä kaupasta. | |
Itselläni on arkipäivän asioissa aivan tavanomainen muisti, tosin lievä hajsmielisyyteni saattaa antaa vaikutelman huonomuistisuudesta. Muistan pääsääntöisesti oppilaiden klassiset kitarakappaleet ulkoa perustaso 2:een asti niitä harjoittelematta - Pt3:ssa pitäisi soittaa muutama kerta läpi. Täytyy nyt vai mainita, että soittotuntumaa olen hakenut ammattilaisena yli 30 vuotta. Mitä tulee ulkoaoppimisen metodeihin, niin tärkeänä asiana tulee muistaa, että muisti toimii samalla periaatteella, opeteltiinpa sitten musiikkikappaleita tai yritettiinpä muistaa mitä kukin ravintola-asiakas tilasi; muistikelaa avataan, ja edellisestä muistaa seuraavan. Tyypillisesti ammattilainen muusikko muistaa ulkoa jopa tuntikaupalla musiikkia - asiassa ei ole mitään ihmettelemistä eikä se edellytä supermuistia. Tällöin voidaan muistaa kappaleiden pienimmätkin nyanssit koko vakavassa ohjelmistossa.
U
Old Guitar: Mielenkiintoisia kommentteja, joista monien sisältö keskittyi tulkitsemiseen, mutta ulkoaopetteluun ei ole tullut pajon vinkkejä.
Ny kun olen tapaillut kappaletta ja oppinut suurinpiirtein ensimmäisen sivun ulkoa, niin ajattelin jättää sen taakseni ja opetella lopun kappaleen sivu kerrallaan, ikään kuin omina kappaleinaan. Kun kaikki yksitellen opeteltu ulkoa, niin sitten vasta aloitan palauttamaan mieleen kappaleen alkupään sivuja ja rakennan tämän 9- sivun palapelin valmiiksi.
Vaan ei ole vielä löytynyt 'hangon keksiä' ulkoaoppimiseen.
Selailin kappaletta eteenpäin ja soitin sieltä kuvion, joka perustuu ihan sointuarpeggioihin ja opin sen melkeinpä kerrasta ulkoa. Sitten kappaleessa ovat nämä usein toistuvat erillisiin nuotteihin perustuvat juoksutukset, ne ovat toisiinsa nähden hyvin samankaltaisia ja kerrassaan vaikeita muistettavia.
Ulkoaoppimisessa on se hyvä puoli, että joutuu tankkaamaan kappeltta soittamalla ja muutenkin analysoimaan sitä muistaakseen sen. Loppujen lopuksi, kun kappale on pysyvässä muistissa, niin sinulla on tiedossa kappaleen rakenne. Tämän tyyppinen tieto edesauttaa myös omien kappaleiden tekoa. Ei tietoisesti, vaan sillä samalla luomisprosessilla, jolla kautta aikain parhaat sävellykset ovat syntyneet.
Joku kertoi Bachin musiikin olevan matemaattista ja tarkoin suunniteltua, mutta omasta mielestäni Bach on saanut siirrettyä Chaconnen nuotteihin hengen ja tunteensa palon. Senpä vuoksi ne vielä satojen vuosien jälkeenkin tavoittavat Chaconnen soittajat ja kuuntelijat.
Nyt täytyy yrittää keksiä parempia metodeja Chaconnen ulkoaoppimiseen. Chaconne kappaleena alkaa kyllä olla jo vähän liian pitkä. Pari sivua kitarasävellykselle on aika optimaali pituus, mutta tämän kappaleen ulkoaopettelu on hyvää harjoitusta muistin kehittämiselle ja sen opettelun aikana voi keksiä uusia metodeja parantaa muistamista.
Joku puhui geenien vaikutuksesta soittajien kykyyn oppia musiikkia. Onhan silläkin vaikutuksensa toki, mutta aika paljon vaikuttaa myös ne olosuhteet, joissa henkilö on varhaislapsuutensa viettänyt. Jos elinympäristö, yleensä koti, on ollut sellainen, jossa musiikkia ei kuunnella, niin se taatusti vaikuttaa ns. musiikillisiin kykyihin. Päinvastaisessa tapauksessa henkilö saa musiikillisia valmiuksia jo kehdossa, lapsena, nuorena ja peräti kohdussakin.
Seuraavaksi aion kokeilla järjestelmällistä kappaleen kuuntelua nuottipaperiin samalla katsellen ja yritän sillä tavoin hahmottaa kappaletta. Tämän kappaleen kohdalla en ole vielä edes kuunnellut sitä, mutta toki olen kappaleen kuullut monestikin aiemmin. | |
VegaLeyffinen: Muisti toimii samalla tavalla riippumatta siitä opetteleeko kappaleen korvakuulolta vai nuoteista. Ammattilainen tietää, että perinteisellä nuottikirjoituksella voidaan kaikki merkitä hyvin tarkasti. Täytyy muistaa, että käytettävissä on erittäin laaja arsenaali merkkejä - täytyy vain osata lukea niitä. Jos sitten soitto kuulostaa paperilta, on kysymys musikaalisuudesta ja sen puutteesta - ei siitä, että nuottikirjoitus sinänsä olisi este kappaleen sisäistämiselle. Toinen syy paperinkuuloiseen soittoon on se, että nuottikirjoituksen kaikkia mahdollisuuksia ei ole käytetty hyväksi, ts. luullaan että nuottikirjoituksella kuvataan vain äänten keskinäisiä pituussuhteita ja sävelkorkeuksia. Popjazzoppilaitoksissakin nuottikirjoituksen salat jäävät kokemuksieni perusteella suureksi osaksi salaisuudeksi.
Oma empiirinen tutkimukseni muusikkona ja opettajana kyllä puhuvat sen puolesta, että korvakuulolta opetellut biisit on helpompi muistaa ulkoa. Asiassa on todennäköisesti se puoli, että siinä vaiheessa, kun opetellaan korvakuulolta, niin silloin pitää opetella kappale musiikkina, eikä sormituksina tai tabulatuureina tai pisteinä paperilla. Siinä vaiheessa kun pystyy opettelemaan/sisäistämään musiikin lapuista, niin eipä se paljoa eroa tuosta korvakuulo-opiskelusta.
Opettele musiikki. Älä nuotteja. |  Old Guitar
18.06.2011 00:40:54 (muokattu 18.06.2011 00:42:13) | |
|
Juu, tuota täytyy kokeilla. Vaikeus näissä Bachin ja muissakin variaatioissa on monesti se, että ne ovat osittain niin samantyyppisiä, että ne ei jää mieleen. Samantapaisuus nuottikuvassa häiritsee ainakin itseäni sen ulkoaoppimisessa. Täytys joku 'hangon keksi' löytää. En ole viitsinyt Chaconnea veivata, koska se on niin pitkä kappale. Tekisi mieli sanoa, teennäisesti pidennetty. No onhan se kai viulukappale alunperin ja viulisteilla on aikaa luritteluun, päinvastoin kuin kitaristeilla. Mielestäni hyvä kitarakappale on sellainen parin, korkeintaan kolmen sivun juttu. Taidan nyt opetella Chaconnen erillisinä yhden sivun kappaleina ja takaperin tietty.
stratovaari: Mielenkiintoinen aihe, joka on rönsyillyt hyvää keskustelua ja viisaitakin ajatuksia.
Aloittaja olisi ilmeisesti kaivannut enemmän hyviä käytännön niksejä.
Olet jo käyttänytkin tärkeintä: anlysointia ja pienempiin kokonaisuuksiin jakamista.
Minulla olisi vielä tarjolla konsti, jolla pienemmän kokonaisuuden oppii lähes takuuvarmasti: "takaperin" soittaminen.
Yksinkertaistettuna:
1. Pane nuotit pois ja soita viimeinen tahti! - Ai et muista? No vilkaise nuoteista miten se menee ja soita se!
2. Soita kaksi viimeistä tahtia! Jos et muista, niin vilkaise nuoteista...
3. Soita kolme viimeistä tahtia! jne...
16. Olettaen, että jaksossa on 16 tahtia olet tässä vaiheessa soittanut viimeisen tahdin 16 kertaa ulkoa, toiseksi viimeisen 15 kertaa, kolmanneksi viimeisen 14 kertaa jne. Määrät voi tietenkin tarvittaessa moninkertaistaa.
Oleellista on kuitenkin se, että soittaessasi kuljet kokoajan vieraammasta ympäristöstä kohti tutumpaa, enemmän harjoiteltua materiaalia. Päinvastoin, kuin siinä kaikille tutussa normaaliharjoittelussa, jossa lähdetään aina alusta ja soitetaan niin pitkälle kuin muistetaan. Kun eksytään, lähdetään taas alusta, kunnes taas eksytään - mahdollisesti siinä samassa paikassa, jota opitaan sitten pikkuhiljaa pelkäämään...
Näin ainakin minä saan oppilaani muistamaan, itsekin käytin tätä systeemiä silloin, kun vielä viitsin ylipäätään mitään ulkoa soittaa.
Ota iisisti - loppu lähestyy... | |
Old Guitar: Juu, tuota täytyy kokeilla. Vaikeus näissä Bachin ja muissakin variaatioissa on monesti se, että ne ovat osittain niin samantyyppisiä, että ne ei jää mieleen. Samantapaisuus nuottikuvassa häiritsee ainakin itseäni sen ulkoaoppimisessa. Täytys joku 'hangon keksi' löytää. En ole viitsinyt Chaconnea veivata, koska se on niin pitkä kappale. Tekisi mieli sanoa, teennäisesti pidennetty. No onhan se kai viulukappale alunperin ja viulisteilla on aikaa luritteluun, päinvastoin kuin kitaristeilla. Mielestäni hyvä kitarakappale on sellainen parin, korkeintaan kolmen sivun juttu. Taidan nyt opetella Chaconnen erillisinä yhden sivun kappaleina ja takaperin tietty.
Minunkin mielestäni on parempi, että kaivat mandoliinin koipussista ja soitat Chaconnen sillä. Viulukappalehan luontuu ongelmitta mandoliinilla, ja mandolinisteilla on aikaa luritteluun. Hyvät mandoliinikappaleet ovat niin ikään pitempiä kuin hyvät kitarakappaleet.
Kuten ikivanha zen-buddhalainen viisaus asian kiteyttää: Liian puhtaassa Wedessä ei ole kaloja.
Musik ist tönend bewegte Form, das auf fruchtbaren Boden fällt. Was? Quatsch! Nur wo Füchse und Hasen gute Nacht sagen. | Old Guitar
19.06.2011 18:39:46 (muokattu 20.06.2011 15:42:09) | |
|
Topi Nambur: Minunkin mielestäni on parempi, että kaivat mandoliinin koipussista ja soitat Chaconnen sillä. Viulukappalehan luontuu ongelmitta mandoliinilla, ja mandolinisteilla on aikaa luritteluun. Hyvät mandoliinikappaleet ovat niin ikään pitempiä kuin hyvät kitarakappaleet.
Kuten ikivanha zen-buddhalainen viisaus asian kiteyttää: Liian puhtaassa Wedessä ei ole kaloja.
Alakoulussa äidinkielentunnillä opettaja kysyi veden sijamuotoa, oisko nyt ollut adessiivimuotoa ja vastasin kysymykseen vedellä (käytin tampereen murretta, jossa d on d:n ja r:n sekoitus). Aivan oikein opettaja sanoi. Silloin eräs poika viittasi innokkaasti ja sanoi, että eikö se pitäisi olla "vedellä", korostaen deetä tavalla, joka jo antoi viitteitä hänen myöhemmästä murteestaan, joka on tyypillinen määrätyn tyyppisille miehille.
Jostain syystä Topi, lukiessani kommenttiasi minulle tuli heti mieleen tuo alakoulun poika.
Ota iisisti - loppu lähestyy... | |
Lisätään nyt vielä yksinkertainen totuuskin.
Sellainen kappale josta todella pitää on huomattavasti helpompi opetella kuin
sellainen mistä ei pidä.
Hyräily on myös hyvä apukeino,kaikkea ei tietenkään pysty,mutta hitaat melodiset kappaleet onnistuu hyvin.
Bachilla on usein toistuvia melodisia sekvenssejä pitää vaan muistaa soittaa oikeissa
kohdissa heh heh. | |
kiriminni: Sellainen kappale josta todella pitää on huomattavasti helpompi opetella kuin sellainen mistä ei pidä.
Naulan kantaan, ja miksi ihmeessä opetella jotain kappaletta, joka ei yhtään nappaa. Tietenkin jos/kun duunikseen tekee, niin ei koko ajan voi soittaa omaa lempimatskua, mutta harrastussoitossa ei musta ole mitään järkeä treenata kappaleita, jotka ei innosta.
Hyräily on myös hyvä apukeino,kaikkea ei tietenkään pysty,mutta hitaat melodiset kappaleet onnistuu hyvin.
Tää on kanssa, ja kyllähän nopeammatkin jutut voi hyräillä hitaammin. Oikeastaan kaikki tosi nopeatkin juoksutukset joita tulee soitettua, mä olen opetellut hyräilemään hitaammassa tempossa tarkasti. | |
Nostetaan aihetta taas, kun oli puhetta toisaalla samasta asiasta.
No, taas tuli alettua treenaan Bachin Chaconnea. Nyt on kaksi ekaa sivua suurinpiirtein hanskassa... ja mietiskelen edelleen näitä samoja kysymyksiä mitä tässä ketjussa on käsitelty muistamisen suhteen.
Täytyypä tutkailla onko mitään kehitystä tapahtunut ja jos on niin miksi?
Ensi töikseni täytys hankkia kunnon klasari, kun nyt on käytössä 20 euron hankinta 70-luvun Hondo laminaattikitara, josta ei kovin nautittavaa ääntä irtoa ja sitähän tämä Bach vaatisi säilyttääkseen mielenkiintonsa.
Ota iisisti - loppu lähestyy... | |
Omassa työskentelemisessäni on viimeisessä kuudessa vuodessa tapahtunut sen verran, että kun aikaa soittamiselle on vähemmän niin jotenkin on vaikeampaa tarttua biiseihin joita ei osaa ulkoa. Olen opetellut vuoden sisään vain muutaman biisin ja koetan opetella ne ulkoa. Edelleen, ensin fraasi kerrallan, sitten osa kerrallaan ja sitten koko biisi.
Viimeksi työn alla on Andrew Yorkin Ride, Brouwerin Un Dia de Noviembre ja Tarregan Capricho Arabe. Näistä tuo Tarrega on tarttunut muistiin kaikkein hankalimmin, siinä on monta osaa ja kuitenkin saman toistoa pienin variaatioin.
"I listened hard but could not see" - YES, And You and I | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
