| Aihe: Suhtautuminen epäonnistumiseen | |
|---|
|
Varmasti monella kitaristilla on tullut vastaan samanlaisia tilanteita. Epäonnistumisia vuodesta toiseen samaan aikaan kun tuttujen bändit menestyvät ja keikkailevat.
Haluaisin päästä musiikissa pitkälle mutta 22-vuotiaana vuosien jälkeen en ole päässyt edes pikkukeikoille minkään bändin kanssa. Useimmat ovat kaatuneet jäsenten, tai yleisen motivaation puutteeseen. Kunnollisia äänityksiäkään en ole koskaan studiossa päässyt tekemään. Olen opiskellut musiikkia runsaasti musiikkiopistolla harjoittelen paljon ja yrittänyt kaikkeni, mutta siitä huolimatta ei oikein mikään projekti ole kunnolla lähtenyt käyntiin.
Miten te muut olette suhtautunut soittoharrastuksen täydelliseen epäonnistumiseen? Jaksatteko yhä yrittää, vai oletteko luovuttaneet? Itse olen miettinyt lopettamista, sillä olen tuttujen muusikoiden keskuudessa ainoa, joka ei ole päässyt edes pienelle baarikeikalle, eikä ratkaisua ole näköpiirissä.
Eli yleistä keskustelua, miten suhtaudutte, kun vuosienkaan jälkeen ette ole päässeet musiikissa eteenpäin. Keskustelu toivottavasti antaa vertaistukea ja rohkaisee yrittämään kaikesta huolimatta. |  sepisti
30.04.2017 01:01:49 (muokattu 30.04.2017 01:02:16) | |
|
Tuntuu ihmeelliseltä, että pääkaupunkiseudulta ei löytyisi jengiä bändiin, jonka kanssa voisi tehdä keikkoja. Sulla on kuitenkin omalla sivullasi melkoinen lista porukoista, joissa olet ollut mukana. Väitätkö ettet ole koskaan ollut keikalla, vai tarkoitatko että et ole koskaan saanut keikoista rahaa?
https://www.youtube.com/watch?v=L5gGjlyzxfo | |
Miksi hakeudut bändeihin tai projekteiihin, joissa yleinen motivaatio on nollassa?
Miksi jäät bändiin, jossa ei tapahtu mitään etenemistä tai miksi pidätte bändissä jäseniä, joita ei kiinnosta tai eivät osaa?
Entä, voisiko keikattomuus johtua musiikista itsestään? | |
No minä en ole kukaan ketään neuvomaan ja menestyminen etc. kysymykset on myös niin kompleksisia juttuja etten välttämättä edes ymmärrä mistä puhut. Ensimmäisenä tulee mieleen, että menestyneet ystäväsi aiheuttavat sinulle kohtuuttomia odotuksia menestyksestä kun onhan menestys musiikin saralla suomessa aika harvinainen juttu ja yleensä suurimmalle osalle kovan työn takana. Jos sulla sattuu asumaan useampikin "lottovoittaja" naapurissa (lue tuttavapiirissä), niin voi tulla semmoinen fiilis että niitä lottovoittoja jaellaan joka viikko samaan kortteliin.
Toisaalta bändit on luovia yhteisöjä joissa keskinäiset kemiat vaikuttaa lopputulokseen. Monesti niiden menestyneiden porukoiden ytimestä löytyy yksi tai kaksi vähän energisempää tyyppiä, jotka pistää muihinkin vauhtia ja inspiroi ja laittavat asioita tapahtumaan.
Itse en ole menestynyt ja vaikka muutamalla keikalla olen saanut elämässäni käydä, niin minulle ne eivät ole olleet mitään erityisen hohdokkaita kokemuksia (ihan kivoja monesti, mutta ei niistä riitä lapsille kerrottavaa). Olen soitellut kitaraa omaksi ilokseni kohta nelkyt vuotta (38 täsmälleen ottaen) ja itse en ole nähnyt mitään syytä luopua soittamisesta vaikka muita ihmisiä soittamiseni ei juurikaan kiinnosta. Jos jotain olen oppinut näinä vuosikymmeninä, niin sen että paskat nakkaan siitä mitä muut siitä ajattelee.
Menestyminen on sitten suhdetoimintaa eli pitää tuntea oikeat tyypit ja suomessa piirit on varmaan aika pienet. Sitten on hyvä omata edullinen ulkonäkö (varsinkin jos lavalle halajaa) ja mukava luonne (kiertyy takaisin tuohon ensimmäiseen eli suhdetoimintaan siihen tarvitaan edullista luonnetta ja hyvää supliikkia). Niin ja lopuksi pitää osata soittaa ainakin vähän, sitten kun se tilaisuus tulee, on syytä olla valmis ja siihen pitää ymmärtää tarttua. Sitten kun sä olet siellä lavalla, niin voi miettiä että "tässäkö tämä nyt sitten on?".
Jos se vaappuu ja vaakkuu, se on ankka | |
hallu: Toisaalta bändit on luovia yhteisöjä joissa keskinäiset kemiat vaikuttaa lopputulokseen. Monesti niiden menestyneiden porukoiden ytimestä löytyy yksi tai kaksi vähän energisempää tyyppiä, jotka pistää muihinkin vauhtia ja inspiroi ja laittavat asioita tapahtumaan.
Bändissä on hyvä olla joku tyyppi joka on aktiivinen ja järkkää keikkoja, vaikka vaatimattomampiakin. Sovittuna olevat esiintymiset antavat ryhmälle motivaatiota treenaamiseen... on jokin tavoite ja syy saada nippu kappaleita esityskuntoon.
En ole musiikin asiantuntija. | |
kitaristi 95: Eli yleistä keskustelua, miten suhtaudutte, kun vuosienkaan jälkeen ette ole päässeet musiikissa eteenpäin.
Minulla kyse ei ole keikkailusta, mutta musiikin tekemisen vaikeus kyllä välillä harmittaa. Toisaalta minulla ei ole juurikaan sellaista motivaatiota tekemiseen, jota vaadittaisiin tuloksien nopeaan saavuttamiseen. Sellainen juttu tulee näin vanhempana ihmisenä mieleen, että 22v on vähän ikää, vaikka se ei siinä iässä vaikuta siltä. Ei läheskään kaikki muusikot ole menestyneet nuorena, vaan pikemminkin menestys tulee vasta sitten kun musiikkia on tehty jo vuosikausia. | |
Lopeta jos siltä tuntuu. Mutta älä myy kamoja heti...
Tästä motivaatiota jos tuntuu vanhalta parikybäsenä, heh
The Long Game Part 1: Why Leonardo DaVinci was once a loser
https://www.youtube.com/watch?v=IV6tZEj4yY0 | |
Et selvästikään suhtaudu musiikkiin rakkaana harrastuksena vaan leipätyönäsi. Kummastelen miksi peilaat omaa toimintaasi muiden tuttujesi. Ei musiikki tai soittaminen mitään kilpajuoksua ole. Koetko olevasi jo 22 vuotiaana valmis? Sinulla on koko elämä aikaa löytää polkusi. Väittäisin, että jos nyt saisit niitä keikkoja ja jonkin verran kuuluisuuttakin niin olisit unohdettu ja ikäloppu kymmenen vuoden päästä. Kärsivällisyyttä ja lisää intohimoista työskentelyä päämäärän eteen niin hyvä tulee. Paitsi tietenkin jos tärkeämpää on nopea menestyminen, maine ja mammona. Siinä tapauksessa uran vaihto voi olla paikallaan.
Soittoni muistuttaa seksielämääni.
Useimmiten lyhyitä sooloja ilman tunnetta. | |
Jokainen on itse loppupeleissä vastuussa siitä mitä tekee, oli se sitten jonkinlainen menestys musiikillisesti tai mitä tahansa. Suhteet ja ympärillä olevat ihmiset toki vaikuttavat siihen. Itsekin olen nuorempaa täällä pyörivää polvea, ikää on vasta 26 vuotta ja ensimmäiseen bändiin pääsin tai periaatteessa ajauduin kaverin kautta 22 vuotiaana, joten se on vielä nuori.
Ratkaisu voisi olla, että alat kirjoittaa itse omaa musiikkia ja opettelemaan studiotouhuja sekä muutenkin kehittämään itseäsi. Ja mahdollisesti kokoamaan omaa projektia sen pohjalta. Voisi olla senkin miettimisen paikka, että onko bänditoiminta oikeasti niin tärkeätä juuri tällä hetkellä.
TO THE STARS!!! | |
Jos se on se keikalle pääsy, joka eniten kaihertaa, niin miten olis vaikka joku akkariprojekti jonka ainoa tavoite on päästä stagelle? Eihän sen täys pändi tartte olla. Covereilla nyt muutenkin pääsee helpommin soittamaan yleisön edessä. Vaikka jonkin kuppilan terassille kaljapalkalla.
Ja jos se itsen myyminen on vaikeaa, niin sitten joku kaveri kehiin jolta se sujuu.
Lycka till. Vielä ehdit keikkailemaan itses kehäraakiksi, jos sikseen on. | |
Gary Enfield: Jos se on se keikalle pääsy, joka eniten kaihertaa, niin miten olis vaikka joku akkariprojekti jonka ainoa tavoite on päästä stagelle? Eihän sen täys pändi tartte olla. Covereilla nyt muutenkin pääsee helpommin soittamaan yleisön edessä. Vaikka jonkin kuppilan terassille kaljapalkalla.
Ja jos se itsen myyminen on vaikeaa, niin sitten joku kaveri kehiin jolta se sujuu.
Lycka till. Vielä ehdit keikkailemaan itses kehäraakiksi, jos sikseen on.
On The Rocksin jameissa saa yhden drinkkilipun per soittamansa biisi. Noihin voi vain mennä ja sopia paikan päällä house bändin sekä äänimiehen kanssa, että haluaa soittaa. Vastaavia tapahtumia on baareissa ja klubeilla ympäri Suomen.
TO THE STARS!!! | |
Mulla ainakin heräsi mielenkiinto, minkälaista musiikkia olet bändin kanssa soittanut? Omia kappaleita vai covereita? Bilemusaa vai jotain taide-avantgardehäröilyä? Mikä on ollut roolisi bändissä? Oletko pyörittänyt koko bändiä, säveltänyt biisejä vai ollut pelkkä rivimuusikko? Mikä on ollut tähtäimesi? Päästä keikoille viihdyttämään ihmisiä vai taiteellinen itseilmaisu? Minkälaisia muut jäsenet ovat olleet? Onko bändit olleet kallellaan demokratiaan vai diktatuuriin?
Sanoinko jotain typerää? | |
Ehkä sun pitää yrittää vähemmän? Ottaa rennommin, you know? :)
Mä en ole koskaan soittanut bändin kanssa, mutta onhan tuo aika tavallista varsinkin nykyään, kun kaikilla on omat elämänsä ja kiireensä sun muut, niin siinä sitten bändi hommelit jää toiseksi tai kolmanneksi tai..
Ja jos olet aina itse hypännyt jonkun muun bändiin, niin koita perustaa oma ja valitse itse siihen jäsenet. Jos mä lähtisin bändi juttuihin, niin mä perustaisin oman bändin, en oikein itse koe hyppäämistä toisen bändiin kovin houkuttavana, mutta se onkin minun mielipide.
Ja tosiaan, sä oot vielä niin nuori et sulla on aikaa vaikka mihin, et älä myy kamojasi äläkä lopeta musailuja jos muuten tykkäät niistä hommista. Ota rennosti, nämä jutut vaatii aikaa. Vaikka olisi opiskellut musaa vaikka kuinka paljon, niin sehän tarkoittaa vasta vain, että on musiikillisesti oppinut.
kitaristi 95: Varmasti monella kitaristilla on tullut vastaan samanlaisia tilanteita. Epäonnistumisia vuodesta toiseen samaan aikaan kun tuttujen bändit menestyvät ja keikkailevat.
Haluaisin päästä musiikissa pitkälle mutta 22-vuotiaana vuosien jälkeen en ole päässyt edes pikkukeikoille minkään bändin kanssa. Useimmat ovat kaatuneet jäsenten, tai yleisen motivaation puutteeseen. Kunnollisia äänityksiäkään en ole koskaan studiossa päässyt tekemään. Olen opiskellut musiikkia runsaasti musiikkiopistolla harjoittelen paljon ja yrittänyt kaikkeni, mutta siitä huolimatta ei oikein mikään projekti ole kunnolla lähtenyt käyntiin.
Miten te muut olette suhtautunut soittoharrastuksen täydelliseen epäonnistumiseen? Jaksatteko yhä yrittää, vai oletteko luovuttaneet? Itse olen miettinyt lopettamista, sillä olen tuttujen muusikoiden keskuudessa ainoa, joka ei ole päässyt edes pienelle baarikeikalle, eikä ratkaisua ole näköpiirissä.
Eli yleistä keskustelua, miten suhtaudutte, kun vuosienkaan jälkeen ette ole päässeet musiikissa eteenpäin. Keskustelu toivottavasti antaa vertaistukea ja rohkaisee yrittämään kaikesta huolimatta.
Vähemmän on nykyään enemmän |  peltsi451
05.05.2017 22:42:16 (muokattu 05.05.2017 22:48:34) | |
|
Kannattaa miettiä myös sitä että jos tästä ei sittenkään tule mun juttua.
Plan B. Pitäisikö opiskella edelleen ja hankkia oikea ammatti.
Muusikoista, taidemaalareista, näyttelijöistä ja muista vastaavista lopulta työllistyy n. 1%. Ja suurin osa elää ns. kädestä suuhun.
Ps. runoilijat unohtui, nyt mennään promille-osastolle. | |
peltsi451: Kannattaa miettiä myös sitä että jos tästä ei sittenkään tule mun juttua.
Plan B. Pitäisikö opiskella edelleen ja hankkia oikea ammatti.
Muusikoista, taidemaalareista, näyttelijöistä ja muista vastaavista lopulta työllistyy n. 1%. Ja suurin osa elää ns. kädestä suuhun.
Ps. runoilijat unohtui, nyt mennään promille-osastolle.
Jep. Eiköhän parempi ole, että hankitaan kaikki oikee ammatti ja jätetään harrastukset. | |
No kun aloitusviestiä on hieman vaikea tulkita. Pitäisikö musiikista olla leipätyöksi vai tulkitaanko onnistumiseksi se, että soittaminen olisi iloa tuottava harrastus?
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: No kun aloitusviestiä on hieman vaikea tulkita. Pitäisikö musiikista olla leipätyöksi vai tulkitaanko onnistumiseksi se, että soittaminen olisi iloa tuottava harrastus?
Soittamisen "ilon" tuottaminen on vähän hassu juttu kun se perustuu sinnikkyyteen ja turhautumisen sietokyvyn kasvamiseen. Meinaan, että musta soittaminen on harrastuksena kuin vuorikiipeilyä -> helvetillinen puurtaminen, että saa hetken katella komeita maisemia. Toisaalta ei maisematkaan näytä ihan samalta, jos sinne huipulle matkaa kondolihissillä :-D. Se on soittamisessa vähän sama juttu, kun musaa opettelee soittamaan, sitä ymmärtää ihan eri tasolla kuin vain kuuntelemalla sitä. Toisaalta menettää osan siitä mystiikasta, mutta toisaalta löytää ihan uusia mystiikan tasoja.
Jos se vaappuu ja vaakkuu, se on ankka | |
hallu: Soittamisen "ilon" tuottaminen on vähän hassu juttu kun se perustuu sinnikkyyteen ja turhautumisen sietokyvyn kasvamiseen.
Jotkut ihmiset pitävät soittamisesta. Ei varmaan kaikki, joillekin se on keino saada rahaa ja naisia. | |
peltsi451: Kannattaa miettiä myös sitä että jos tästä ei sittenkään tule mun juttua.
Plan B. Pitäisikö opiskella edelleen ja hankkia oikea ammatti.
Muusikoista, taidemaalareista, näyttelijöistä ja muista vastaavista lopulta työllistyy n. 1%. Ja suurin osa elää ns. kädestä suuhun.
Ps. runoilijat unohtui, nyt mennään promille-osastolle.
Jos 22v ikäsenä omaa jotain plan b ajatuksia tai suunnitelmia, niin silloin on jo lähtökohtaisesti aloitettu väärällä jalalla.
Poislukien opiskelleet rivimuusikot ja sen sortin soittajat. | |
Tinnittus: Jos 22v ikäsenä omaa jotain plan b ajatuksia tai suunnitelmia, niin silloin on jo lähtökohtaisesti aloitettu väärällä jalalla.
Poislukien opiskelleet rivimuusikot ja sen sortin soittajat.
Halusin lähinnä sitä pointtia korostaa että jos ei sittenkään lähde ja iskee masennus.
Kannattaa niitä kouluja käydä. Vanhuuden turva :-)
Niitä Alex Laihoja tai suomalaisia formula-kuskeja ei pilvin pimein ole.
Tää oli se Plan B-juttu. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
