| Aihe: Soittaminen on huono harrastus | |
|---|
|
baron: Verrattuna esim purjehtimiseen, golffaamiseen tai lasketteluun on soittaminen aika halpa harrastus. Hyvässä lykyssä saa osan rahoista takaisinkin!
Niin no joo, kyllä. Musisoida voi tosiaan kesät talvet ja missä olosuhteissa vaan, toisin kuin noita muita harrastuksia. Onhan ne soittosessiot vuosien varrella antaneet kosolti elämyksiä, joita ei rahalla saa.
Krooninen sävelkorvan tulehdus ja ajoittainen rytmitajuttomuustila |  Metalkallo
17.01.2017 15:59:41 (muokattu 17.01.2017 16:08:06) | |
|
Tuo uusien kamojen ostokin voi ehkä aiheuttaa lopulta pientä masennusta, tai ainakin alakuloisuutta kun lopulta voi mennä niin, että kamoja on tullut osteltua paljon erilaisia ja soundit olleet mieleen, mutta lopulta se saattaa ruveta tuntumaan turhalta ja silloin kadottaa sen tuntemuksen mikä oli vielä kun kamoja osteli. Mulla ainakin oli vähän tuon tapaista ja lopulta tulin niin sanotusti "pysäkille" musakamojen suhteen, sitä rupesi kelaamaan ettei kamojen testailu soundia etsiessä tuo sitä mihin pyrin ja päätin hankkiutua kaikista vahvistimista eroon ja hommata yhden ainoan MINULLE oikean ja tyytyväinen olen ollut. Kitaratkin muutin täysin toisenlaisiksi.
Itsellänikin on ollut sitä normi masentuneisuutta aikaisemmin, että ei tästä tuu mittään, mutta nykyään olen ottanut soittamiseen sen suunnan, että en välitä mitä siitä tulee tai mihin lopulta menee vaan otan täysin rennosti ja annan mennä vaan ja se on kyllä vapauttanut mukavasti, ja vapautuneisuus mun mielestä on just avain myös luomiseen. Olin sitten huono tai hyvä ei väliä koska musiikissa tykkään juuri siitä, että siinä ei tarvitse kilpailla jos ei halua, jokainen on omanlaisensa.
Minäkin aloitin hevistä oman musan kuuntelemisen ja soittamisen, mutta nykyään soittelen rokkia ja bluesia koska löysin ne minulle itselleni oikeiksi genreiksi soittamisen että inspiraation suhteen. Metalli ei vain tuonut lopulta enää mitään mulle soittamisen suhteen, se rupesi tuntumaan jotenkin liian yksinkertaiselta ja ei inspannut yhtään luomisen suhteen. Isoin hypähdys mulle soittamisen suhteen on ollut Jimi Hendrixin musa ja blues ylipäätänsä koska tykkään improvisoida, ja Jimin musa onkin nostanut omaa skilliä nopeammin ylemmäksi kuin mitä mikään metallimusa olisi ikinä pystynyt. Olen myös oppinut erottamaan musiikin harrastamisen niin sanotusti muusta elämästä, eli en mieti koko aikaa kamoja ja ylipäätänsä omaa panostusta siihen ja se tuntuu auttavan pitämään kipinää yllä.
Tuo kitaristin kuolema on varmasti tosiaan ollut kova paikka, varsinkin jos oli kaveri jonka tuntenut pitkään. Itse luulen kuitenkin, että jos on yhtään kipinää musiikkia kohtaan joka herää aina silloin tällöin vaikka vain hetkiseksi, tulee musiikki silloin myös aina olemaan elämässä vaikkei se toisi rahaa tai muuta. Otat vaan yanera rennosti musaa kohtaan etkä ressaa liikaa.
Vähemmän on nykyään enemmän | |
Omakohtainen kokemus, aihetta sivuten:Vuonna -97 oltiin tekemässä muutaman biisin demoa, sattumien summana eräs tyyppi moisesta innostui ja tuli vastaan tilanne, joka monelle soittajalle on se toiveiden täyttymys, eli oman pitkäsoiton teko, niinkuin itsellekin, eli tarjottiin mahdollisuutta siihen.
No miksi sitten ei? 15 vuotta oli jo takana erilaisia bändivirityksiä, suurin osa erittäin antoisaa aikaa, mutta, oli eräs iso mutta. Jotenkin homma oli ajautunut pikkuhiljaa siihen, että tarve saada "aikaiseksi jotain" oli saanut liian suuren osan, siinä joutui sitten tosissaan summaamaan ja olemaan itselleen rehellinen, joka suomeksi sanottuna tarkoitti:Tää ei oo enää kivaa!
Siinä oli kaveri ihmeissään, kysyessään, että kiinnostaisiko levynteko, kun vastaus oli, että ei. Siltä istumalta laitoin bändihommista pillit pussiin kymmeneksi vuodeksi, ainoastaan trubajuttuja akkarin kanssa tuli tehtyä, vailla sen kummempaa tarkoitushakuisuutta.
Nyt on kymmenen vuotta taas takana bändihommaa ja jos jossain vaiheessa alkaa vielä tuntumaan samalta, pitää tehdä taas jotain muuta.
Unelmat soittajana ihan täysipäiväisenä, on kyllä realismi haudannut alleen ja hyvä niin, ihan liian mukavuudenhaluinen ja leipä ei sillä saralla varmasti tuu helpolla. Sinne kolmekymppiseksi asti jaksoi elätellä haavekuvaa, nyt on jalkapohjat tanakasti maankamaralla, eikä kaipuuta moiseen.
Summasummarum, musan tekeminen harrastuspohjalta on henkireikä, leipä sitten raksahommista, ei sillä etteikö harrastuspohjainenkin voisi olla "kunnianhimoista" ja halua tehdä asiat hyvin, mut pääpaino sillä, että on siitä saamapuolella. Siinä vaiheessa, jos se alkaa taakaksi muodostua, kannattaa ehkä vetää happea ja miettiä, miten ja millä tavoin siitä voisi tulla antoisaa.
Toki paskojakin päiviä, tai pidempiäkin periodeja saattaa tulla ja kun tiimihommasta on bändihommissa kyse, omat juttunsa sekin asettaa, ensimmäisenä sen, että henkilökemia toimii ja ajatukset siitä, mihin pyritään ja paljonko ollaan valmiit satsaamaan.
Soitellaanko vain treenikämpällä kerran viikkoon, vai treenataanko vähän enemmän, käydään jonkun verran keikoilla ja niin poispäin.
Näinhän se menee, vaikka jalkapalloon verraten, toiset käy kerran viikkoon potkimassa vähän palloa, jotkut kaksi ja jokunen matsikin vuodessa ja siitä aina ylöspäin divari kerrallaan, kuka milläkin levelillä, harrastustasolla silti. Liiga sitten ammattilaisena, tai mikä se nyt on nimeltään, mutta se on sitten jo toinen juttu.
Joku saa täyden tyytyväisyyden soitellessan vaan kotisohvalla, joku noista ylläolevista, eiköhän kaikki oo ihan jees, jos se antaa jotain.
Onhan se joskus niinkin, että syy on jossain muualla ja soittaminenkin tuntuu paskahommalta, ettei tästäkään tuu mitään ja jos siihen on vielä panostanut, sekös ottaa pattiin, kun ois voinut tehdä jotain muuta, kuin tuhlata vuosia yrittämiseen.
Ehkäpä se on vaan niin, että kannattaa miettiä mitä hommalta odottaa ja koittaa sen pohjalta toimia ja tehdä valintoja, tarpeen vaatiessa korjata kurssia.
Ehkä tärkeimpiä juttuja mitä on oppinut matkan varrella, niin epäonnistumaan, toinen mikä on, et ei syytä itteään lahjattomuudesta, jos kyse on laiskuudesta(treenaamisen suhteen) laiskuudelle on usein tehtävissä enemmän kuin lahjattomuudelle;-), myöskään soittokamat ei autuutta tuo, vaikka kivoja ovatkin (ihan omasta kokemuksesta), joskus saattaa jopa käydä niin, että ne vie tukijalan ihan väärään ruutuun(oma kokemus, big one), kohtuus kaikessa.
Loppukaneettina:Niin kauan soittohommaa on veivattu, että jollain tavalla, tai toisella, se on kasvanut osaksi itseä ja todnäk mukana puulaatikkoon asti, sitä vaan pitää koittaa toteuttaa sellaisella fokuksella, että jää niinkus saamapuolelle...no tulihan monta riviä, ehkä sinne mahtuu väliin pari sanaa ihan asiaakin...
Pelimanni pizzerian nurkasta päivää... | |
Minulla soittaminen tasapainottaa elämää. Soittaessa arkiset murheet painuvat lickki lickiltä unholaan. Paras nautinto tulee improsooloilusta backingtrackeille, joissa helposti vierähtää laatutunti jos toinenkin. Kamabylsimisen olen rajoittanut max. 300 ekun kepakoihin, joilla tällainen makuuhuoneguitaristi pärjää hyvin - ja kaikki yleisimmät kitaratyypit löytyvät. Life is good! So good. It's true. | |
Omalla kohdalla mikään harrastus ei ole kestänyt näin kauan. Tai ollut näin arvokas(kallis), tosin tämä on valintakysymys.
Koska bänditoiminta usein sieppaa sen ollessa täynnä muuttujia ja mikään ei etene mihinkään on turhautuminen ollut välillä sillä tasolla, että tekis mieli paiskoa soittimet pilkkeiksi ja huutaa muille että ois suotavaa että suksisitte vittuun täältä.
Joskus käynyt niin että ei koskekaan kitaraan pariin viikkoon. Ei jaksa, ei nappaa, ei mitään motivaatiota eikä mitään synny.
Nyt tosin on uutta virtaa kun ilmotin että pannaas paletti ihan uusiksi, uusi vire kitaroihin ja jopas alkoi syntyä materiaalia. Tällä kertaa se ei muuta vaatinut kun oikein odottaa että pääsis taas treeneihin.
Siis onko muita kuin V-mäisiä kitaroita? | |
iPadGuitarist: Minulla soittaminen tasapainottaa elämää. Soittaessa arkiset murheet painuvat lickki lickiltä unholaan. Paras nautinto tulee improsooloilusta backingtrackeille, joissa helposti vierähtää laatutunti jos toinenkin. Kamabylsimisen olen rajoittanut max. 300 ekun kepakoihin, joilla tällainen makuuhuoneguitaristi pärjää hyvin - ja kaikki yleisimmät kitaratyypit löytyvät. Life is good! So good. It's true.
Tästä tekstistä tuli jotenkin hyvä fiilis. Just näin musiikin pitääkin toimia. Homman pitää tuottaa hyvää mieltä. | |
Hauska ketju. Itselläni kohta 30 vuotta soittamista harrastuspohjlta yhdellä pitkällä yli 10 vuoden tauolla. Sellaista vuoristorataahan tämä on. Usein saa todella tarpeekseen henkilökemioista, rahanmenosta, omaan taidottomuuteen turhautumisesta. Mutta toisella puolella on se jatkuva uuden oivaltaminen, lukemattomat mukavat hetket yksin soittimen kanssa ja ne parhaat tuokiot, kun bändi kuulostaa todella hyvältä. Nuorempana tehdyt pidemmät rundit keikkabussissa rentturevohkan kanssa lieveilmiöineen on myös jotain, jota on vaikea jakaa niitä kokemattomien kanssa. Kun bändi elää ja hengittää musiikkia sellaisessa läpitunkemattomassa symbioosissa. Välillä vituttaa ankarasti mutta kokonaisuutta en vaihtaisi pois. Tästä eteenpäin kohti kiikkustuolissa eläkepäivinä hiplailtavia blueslickejä. | |
En voi sanoa olevani otsikon kanssa samaa mieltä, vaikka kaikki aallonpohjat ja -huiput on surffailtu moneen kertaan. Toki aloittajalla on ollut poikkeuksellisen hankalaa ja toivotan parempaa onnea jatkoon. Ja nimenomaan jatkoon, koska ei kannata luovuttaa, se on liian helppoa.
Itsellä on takana hyvin monenlaisia rooleja mitä musaharrastukseen tulee. Kaikki alkoi rumpusetin takaa Dave Grohlia matkien ja heti laitettiin bändi pystyyn ja alettiin tehdä omia biisejä. Sen jälkeen ei olekaan coverien soittaminen enää kiinnostanut, niin vahva on se euforia minkä saa onnistumisista ja niistä maagisista hetkistä, kun yhteissoitto vain sulaa yhteen. Kitaransoitto ja laulaminen tuli hieman myöhemmin mukaan ja siitä on saanut lisää perspektiiviä koko hommaan. Sittemmin on saanut olla sellaisenkin bändin rumpalina, jossa ei tarvinnut miettiä biisintekoa yhtään, kun porukasta löytyi selkeä liideri. Kun on äänittänyt demoja muiden bändeille on taas saanut nähdä, että miten jotkut muut homman tekee ja ehkä joskus oppinut jotain.
Välillä tulee niitä hetkiä, kun tajuaa olevansa oikeasti ihan paska soittaja, kun katselee taas jonkun YouTube-virtuoosin kikkailua mutta sitten tajuaa taas, ettei sillä ole yhtään mitään väliä. Kohta on taas uusi biisi-idea soimassa pääkopassa, eikä se kaipaa 300bpm sweeppausta ja tappingia 12-kielisellä multiscalella. Pitää tehdä mitä tekee, olla siinä mahdollisimman hyvä ja olla ylpeä itsestään. Nyt kun on lapsia ja päivätyö plus sivutöitä niin ajan löytäminen soittoharrastukselle on välillä todella vaikeaa. Välillä pääkopan paine nousee ja mieliala laskee, kun kaikki ideat pakkautuu päähän, eikä niitä pääse työstämään.
En tiedä liittykö tämä nyt hirveästi aiheeseen mutta tulipahan tällasta ulos. | |
Minua masentaa kun John Scofield vetelee niin hyvin jazzia kitaralla.
Aina voi yrittää. |  Jucciz
01.06.2017 21:07:13 (muokattu 01.06.2017 21:07:37) | |
|
silhouette: Minua masentaa kun John Scofield vetelee niin hyvin jazzia kitaralla.
Sco on kyllä yksi epäreiluimmista kavereista: lähtee jazzin lisäksi aika paljon muutakin ja semmoisella maukkaudella ja tyylitajulla että oksat pois. Taannoinen Pakkahuoneen triokeikka on yksi parhaimpia konserttikokemuksiani koskaan.
En silti halua masentua, vaan pikemminkin yritän iloita siitä, että joku voikin olla niin taitava oman instrumenttinsa kanssa. | silhouette
01.06.2017 21:27:58 (muokattu 01.06.2017 21:29:05) | |
|
Jucciz: Sco on kyllä yksi epäreiluimmista kavereista: lähtee jazzin lisäksi aika paljon muutakin ja semmoisella maukkaudella ja tyylitajulla että oksat pois. Taannoinen Pakkahuoneen triokeikka on yksi parhaimpia konserttikokemuksiani koskaan.
En silti halua masentua, vaan pikemminkin yritän iloita siitä, että joku voikin olla niin taitava oman instrumenttinsa kanssa.
Joo, Scofield on kyllä kettumaisen hyvä soittaja ja joskus hänen ja muiden samankaltaisten, kuten Pat Methenyn ja Pat Martinon soittaminen tuntuu jotenkin aivan mahdottomalta ja aivan omissa sfääreissä olevalta. Ei vaan pysty käsittämään kuinka joillain voi olla sellaista soittoa ja musiikillista lahjakkuutta. No, koitetaan tosiaan olla iloisia siitä, että sen tasoinen soitto on ylipäänsä mahdollista. Ainakin joillekin.
Ja hitto joo, tuolla keikalla olisin muuten itsekin halunnut olla, kuulin liian myöhään siitä ja en päässyt paikalle. No, toivottavasti Sco tulee suomenmaalle vielä joskus uudelleen, silloin en kyllä jätä sitä väliin! =)
Aina voi yrittää. |  Guitarfreak
14.06.2017 08:03:16 (muokattu 14.06.2017 08:27:20) | |
|
Hmjaa... omia kokemuksia aiheesta... Vieläkin kohtalaisen kipeä asia joka vaivaa heikkoina hetkinä (eli aika paljon x))
Vasta vanhetessaan ja epäonnistuneen muusikonuran alun jälkeen oon alkanut taas löytämään sitä hauskuutta itse soittamisesta ja omasta tavasta käsitellä kitaraa bändissä/biiseissä. Kävi niin että hakeuduin ammattimuusikko-opintoihin ja satuin vielä pääsemään sisään joten elämän suunta oli selkeästi "musta tulee isona muusikko". Ei menny niinku piti ja muutaman kuukauden jälkeen olin treenannut itelleni alkavan fokaalisen dystonian ja TOS-oireiston joista kärsin vielä 10v jälkeenkin. Jälkikäteen analysoituna olin liian ankara ja vaativa itselleni josta johtuen treenasin liikaa sekä yksipuolisesti koska halusin olla paras kaikessa. ;) (nuorena sitä on aika näköalaton...)
No soittaminen on ollut kivaa ja pikkuhiljaa on alkanut ymmärtämään että elämässä voi olla muutakin sisältöä kuin soittaminen. Etenkin nyt kun on saanut kasattua itselleen mieleisen setin kitaraa & vaffaria on kivaa vaan fiilistellä että "oho, toikin lähti tänään!" sekä aiheuttaa pahennusta kanssasoittajissa kehittelemällä uusia ja äänekkäimpiä tapoja myrkyttää sovinnaiset biisinvedot jollain sieniosastolla :)
Ehkä tää kertoo enempi kasvusta ihmisenä kuin muusikkona, mutta taitaa olla niin että tätä musahommaa tehdään sillä omalla persoonalla ja sillä tavalla mikä sieltä sisältä luontaisesti tulee. Ei niinkään että pakottaisi itseään johonkin tiettyyn juttuun joka tuntuu väkinäiseltä.
Noista hyvistä livevedoista: oon ollut pari kertaa katsomassa Neal Morsea ja molemmat kerrat on jättänyt aika monttu auki -fiiliksen. Tuntuu melkein päättömältä kohkaukselta mutta kuitenkin joku punainen lanka on kantanut aina koko show'n läpi...
EDIT:
Harrastuksena musiikki on sen verran tajuntaa laajentava että kannatan, mutta se kuinka tosissaan on harrastuksensa kanssa kannattaa ajatella... ja tasapainoksi voi harrastaa sit jotain ruumiinkulttuuria (niinku roudaamista)...
Lelut kallistuu - äijät rapistuu | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
