| Aihe: Rumpalit | |
|---|
|
Toki olisi helppo luetella kaikkien lempibändien rumpalit, mutta minusta on hauskempaa miettiä hieman vähemmän ilmeisiä vaihtoehtoja. Black Sabbathia en ole oikein koskaan oppinut kuuntelemaan, mutta Bill Wardille täytyy antaa kunnioitusta. Ei ehkä teknisin aikakautensa ja genrensä rumpaleista, mutta hänellä on taas ihan oma ja tunnistettava, hauska svenginsä soitossaan. |
 AP
12.12.2015 11:10:07 (muokattu 12.12.2015 13:28:50) | |
|
varakeef: Solistia seuraavista rumpaleista nostan vielä esiin TCB-orkesterin Ronnie Tutt - soitto on musikaalisen lisäksi taitavaa.
Tämä solistin seuraaminenhan oli nimenomaan yksi syistä, joiden perusteella Ron Tutt paikkansa sai.
Koesoitossa Elvis oli vaikuttunut siitä, että rumpali reagoi hänen tekemisiinsä ja piti myös katsekontaktia laulajaan. Tutt itse on muistellut, että Elviksen takana soittaminen oli hiukan kuin olisi soittanut stripparin bändissä - piti olla jatkuvasti varuillaan siitä, mitä seuraavaksi ehkä tapahtuu.
"Että se tulisi seinän läpi ja kaataisi hellan, ja menisi toisesta seinästä ulos. Sitten muumimamma sanoisi että "kah, nyt taitavat kakkuset uunissa olla hieman vituillaan" -Tempura |
|
Behind the Wall of Sleep!
"The more the music sounds like The Who the better it becomes."
- Ludwig van Beethoven |
|
Chris Coleman tuossa kova jäpä https://youtu.be/M5EVBvHvsao?t=4 |
|
velipesonen: ....Koska haikka kiilaa ja virveli laahaa niin lopputuloksena rytmipohja ikään kuin syvenee ja ennen kaikkea kerää lisää energiaa. Keef soittaa kitarakomppinsa Charlien rytmiin niin että se välillä irtoaa Charlien timesta ja "puhaltaa" taimiavaruuteen lisää tilavuutta. Basisti, Wyman tai Jones, taidokkaasti surffailee jossain siinä keskellä. Tässä kuviossa bassollekin jää paljon tilaa. Hyviä esimerkkejä näistä asioista voi bongata esim. '94-kiertueella äänitetyltä Strippediltä.
Vanha kommentti mutta oli kyllä niin hienosti selitetty että pakko on kommentoida. Minä kun olen aina luullut että ne soittaa vaan epätarkasti mutta näköjään kyse onkin tavallisen ihmisjärjen ulottumattomissa olevaa taiteilua.
Mutta niinhän sitä sanotaan että nuotin vieressä on aina tilaa ja taimi riippuu siitä mistä se lasketaan.
Nostalgy is not what it used to be |
 sormunen
17.12.2015 16:00:48 (muokattu 17.12.2015 17:50:30) | |
|
qal: Vanha kommentti mutta oli kyllä niin hienosti selitetty että pakko on kommentoida. Minä kun olen aina luullut että ne soittaa vaan epätarkasti mutta näköjään kyse onkin tavallisen ihmisjärjen ulottumattomissa olevaa taiteilua.
Mutta niinhän sitä sanotaan että nuotin vieressä on aina tilaa ja taimi riippuu siitä mistä se lasketaan.
Niin. Alkupäässä on tosiaan muutamia herkullisia perusteluita, jotka avaavat sitä, kuinka rockn roll on oma juttunsa, jossa musaopiston säännöt eivät pidä kutiaan. Kannattaa miettiä niitä ratkaisuja, joita liiderit ovat tehneet; monasti niissä on pointtinsa. Miksi esimerkiksi EP:n valinta alkuaikojen Agents -rumpaliksi oli Jasse? Ei varmasti kellontarkan taimin eikä Pulliaisen taitamattomuuden takia.
Ringot, Charlie Wattsit ja Philthy Animalit puolustavat kaikki paikkaansa ja kaikille on jo skrivattu erinomaiset perustelut. Suomalaisista haluaisin nostaa framille kaksi rumpalia, jotka -70 -luvulla ikäänkuin modernisoivat rumpaloinnin eli Zape Limousine Leppäsen ja Affe Forsmanin. Jos kelaa jotain yksittäistä levyä, niin Rockroll Bandin levyä mäkin muistan kuunnelleeni silloin nuorna sillä mielellä, että mitä perkelettä, täähän on aivan uudenlaista ja simppeliä soittoa vailla kihinää.
Kilkuttelu ja koristelu väheni, iskut harvenivat ja jokaisen iskun tehtävä oli viedä biisiä eteenpäin, soitto oli fyysisempää. Molemmat muuten pienikokoisia heppuja, kuten aika moni rumpali.
No tavallaan tää tarkka pohjan luonti meni sitten överiksi, kun kitaramusassa rumputsekit alkoivat kestää valtaosan koko sound check -ajasta. Ääriesimerkki mun kohdallani oli yksi semihevibändi -90 -luvulla, jolle tein satunnaisesti duunia. Rumpali vuorasi itsensä niin, että hän ei kuullut muuta bändiä lainkaan. Edessä oli biisilista ja luureista kuului alkulaskut ja klikki. Varmaan osasi paukuttaa, mutta järkeähän tuossa ei ollut.
No, onhan tälläkin palstalla jotkut äänittäjät selittäneet, kuinka he ensitöikseen purkavat rumpuraidat paloiksi, siirtävät iskut "paikalleen" ja korvaavat ne "parempisoundisilla" sampleilla. Siltä se musa sitten kuulostaakin. Mutta eiköhän tääkin ole jo mennyttä maailmaa? Vai onko?
PS EDIT: qal: Mjooh. Oikeastaan mä en sinänsä kritisoinut tuota Wattsia sinällään vaan sitä jne
En mä sitä kuvitellutkaan. Yritin jatkaa keskustelua. |
 Lunnu
17.12.2015 17:33:05 (muokattu 17.12.2015 17:37:15) | |
|
sormunen: Niin. Alkupäässä on tosiaan muutamia herkullisia perusteluita, jotka avaavat sitä, kuinka rockn roll on oma juttunsa, jossa musaopiston säännöt eivät pidä kutiaan. Kannattaa miettiä niitä ratkaisuja, joita liiderit ovat tehneet; monasti niissä on pointtinsa. Miksi esimerkiksi EP:n valinta alkuaikojen Agents -rumpaliksi oli Jasse? Ei varmasti kellontarkan taimin eikä Pulliaisen taitamattomuuden takia.
Ringot, Charlie Wattsit ja Philthy Animalit puolustavat kaikki paikkaansa ja kaikille on jo skrivattu erinomaiset perustelut. Suomalaisista haluaisin nostaa framille kaksi rumpalia, jotka -70 -luvulla ikäänkuin modernisoivat rumpaloinnin eli Zape Limousine Leppäsen ja Affe Forsmanin. Jos kelaa jotain yksittäistä levyä, niin Rockroll Bandin levyä mäkin muistan kuunnelleeni silloin nuorna sillä mielellä, että mitä perkelettä, täähän on aivan uudenlaista ja simppeliä soittoa vailla kihinää.
Kilkuttelu ja koristelu väheni, iskut harvenivat ja jokaisen iskun tehtävä oli viedä biisiä eteenpäin, soitto oli fyysisempää. Molemmat muuten pienikokoisia heppuja, kuten aika moni rumpali.
No tavallaan tää tarkka pohjan luonti meni sitten överiksi, kun kitaramusassa rumputsekit alkoivat kestää valtaosan koko sound check -ajasta. Ääriesimerkki mun kohdallani oli yksi semihevibändi -90 -luvulla, jolle tein satunnaisesti duunia. Rumpali vuorasi itsensä niin, että hän ei kuullut muuta bändiä lainkaan. Edessä oli biisilista ja luureista kuului alkulaskut ja klikki. Varmaan osasi paukuttaa, mutta järkeähän tuossa ei ollut.
No, onhan tälläkin palstalla jotkut äänittäjät selittäneet, kuinka he ensitöikseen purkavat rumpuraidat paloiksi, siirtävät iskut "paikalleen" ja korvaavat ne "parempisoundisilla" sampleilla. Siltä se musa sitten kuulostaakin. Mutta eiköhän tääkin ole jo mennyttä maailmaa? Vai onko?
Mjooh. Oikeastaan mä en sinänsä kritisoinut tuota Wattsia sinällään vaan sitä että joka jätkä siinä bändissä vetää ihan omaan klikkiinsä ja että se on tarkkaan harkittu kokonaisuus. Kun olen noita livevetoja katsellut niin varsinkin Keithillä tuntuu olevan tuo hieno seilaaminen loistavasti handussa.
Edit: öh, ja niin, anteeksi offtopic. Runpaleistahan tässä piti puhua.
Nostalgy is not what it used to be |
|
Keith Richards on oikeastaan rumpali.
"The more the music sounds like The Who the better it becomes."
- Ludwig van Beethoven |
|
Phil Collins ja Stewart Copeland on ihan kovia.
Dr. Funkenstein: Hattu nousee kyllä teille, jonkunhan ne on ne rahat otettava pois. Nobelaneria ja pitkää ikää sinne. reaper666: ei kauhean vakuuttavaa, että tarvii noin monta kokemusta ennen kuin tajuaa tunkea cheddaria perseeseen. |
|
Väärä alue!
--> https://muusikoiden.net/keskustelu/52
;) |
|
Kertokaa teidän mielestänne parhaita rumpaleita
En tiedä että onko jo mainittu herra nimeltä Buddy Rich, mainitsen siis kuitenkin:
Buddy Rich
ja millä perusteella?
Ei liene epäselvää että 'osasko kaveri soittaa'.. 70s Rokkenroll.. !!
VIDEO |
 Funkånaut
23.12.2015 13:33:08 (muokattu 23.12.2015 13:33:32) | |
|
Sly Dunbar, Tony Allen sekä Roland TR-808 ovat kyl kovia kolistelijoita. Lähtee.
"Kyläkauppias saisi kyllä tarjota minulle hampurilaispihvin kiitokseksi tästä." |
|
velipesonen:
CHARLIE WATTS
Rumpalin hommassa on tärkeää saada musiikkiin sellainen ajo ja hölkkä, että se on pienessäkin mittakaavassa mielenkiintoista kuunneltavaa. Yhteistyö muiden soittajien kanssa on luonnollisesti tärkeää. Charlien erinomaisuus piilee siinä, että hän pystyy puolen tahdin (2/4) mittakaavassa jojottamaan rytmiä siten että se yhtäaikaisesti tuntuu kiihtyvän ja laahaavan. Tämä selittää sen miksi virveli-iskun kanssa yht'aikaa ei tule yleensä haikkaiskua. Koska haikka kiilaa ja virveli laahaa niin lopputuloksena rytmipohja ikään kuin syvenee ja ennen kaikkea kerää lisää energiaa. Keef soittaa kitarakomppinsa Charlien rytmiin niin että se välillä irtoaa Charlien timesta ja "puhaltaa" taimiavaruuteen lisää tilavuutta. Basisti, Wyman tai Jones, taidokkaasti surffailee jossain siinä keskellä. Tässä kuviossa bassollekin jää paljon tilaa. Hyviä esimerkkejä näistä asioista voi bongata esim. '94-kiertueella äänitetyltä Strippediltä.
Siis juttuhan meni Stonesissa niin että Watts seuras Keefiä (eikä päinvastoin), Wyman taas seuras Wattsia ja tämä on ollut Stonesin jäljittelem'ttömän soundin salaisuus.
And that I see a darkness. |
|
tauranen: Siis juttuhan meni Stonesissa niin että Watts seuras Keefiä (eikä päinvastoin), Wyman taas seuras Wattsia ja tämä on ollut Stonesin jäljittelem'ttömän soundin salaisuus.
Jotain linkkiä.
JuhaHo: Lienen sokea, mutta en näe linkkiä missään. |
|
Sly Dunbar, Tony Allen sekä Roland TR-808 ovat kyl kovia kolistelijoita. Lähtee.
Sly Dunbar on ihan vitun kova. Jos typerähkö vertaus sallitaan, niin äijähän on eräänlainen reggaen ja muun rytmimusan Phil Rudd: lyö lujaa, soittaa vähäeleisesti ja svengaa perkeleesti. Kukaan, siis KUKAAN, ei soita rockers-komppia tanakammin kuin Dunbar. Tekijämiehiä! |
|
"I play the drums for Keith and me. I don't play them for me."
"The more the music sounds like The Who the better it becomes."
- Ludwig van Beethoven |
 Oskarileikos
05.01.2016 16:44:08 (muokattu 05.01.2016 16:47:11) | |
|
Tässä mun lista:
1. John Bonham
2. Keith Moon
3. Charlie Watts
4. Bill Ward
5. Ringo Starr
"If it ain't one thing, it's another - if it ain't your sister, it's your brother" |
|
https://youtu.be/i3hwT3HnD-o?t=6 Ompa hurja kaveri. |
|
Michael Schack Belgiasta, sähkörumpuspekialisti:
https://www.youtube.com/watch?v=9csBS3bYe1s
On sekä rummut että toi tekninen puoli hallussa. |
|
Ronnie Österberg
John Bonham
Ian Paice
Bill Ward
Pick Withers
Onhan niitä paljon niin hyviä, tuossa listassa aika ilmeisiä muutama mutta minkäs teet kun on miellyttävää kuunnella herrain soittoa. Niin ja tietty Mitch Mitchell parhaimmillaan oli mahtava. |
| « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
