| Aihe: Hauku oma suosikkisi! | |
|---|
|
Jokapaikanapina: Onko tämä totta? :DDDD
Kyllähän mies tänne kaikenlaista jossain vaiheessa rustaili ja muistaakseni ainakin kerran matkaili Banaanisaarilla.
Niin, Popeda on vähän sellainen Suomen Tool. Jos ei diggaa, nii ei vaan ymmärrä. -dixi19 |  HaloOfFlies
27.07.2009 11:17:30 (muokattu 27.07.2009 11:19:33) | |
|
Närpiö: Unohdit Kuoppamäen uran musikaalisen huipun säestämässä epätoivoisia ja lahjattomia Idols-kokelaita. No, tasoisessaan seurassa pääsee vetelemään tämä yliarvostettu Ameriikan kävijä ja muka rokkiakin hyvin soittava tylsä jazz-hiplaaja. ;)
Ai juu, tosiaan. Onkin ainut kerta kun Kuoppamäki on saanut itsensä vaikuttamaan jopa hyvältä rumpalilta. Ainakin hetkeksi.
Ja tuo Jylli-juttu on ihan totta. En tiedä onko hänellä enää kirjoitusoikeuksia tänne vai onko ne jo poistettu, mutta jokunen vuosi sitten tosiaan kirjoitteli tänne.
E: profiili näyttäisi olevan poistettu, joten banaania on heilahtanut.
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen..." "Urpo laski väärin, joulu meni jo". S.M.A.K.-jäsen #5 | HaloOfFlies
27.07.2009 18:47:45 (muokattu 27.07.2009 18:58:32) | |
|
Rainbow jakaa mielipiteet kahtia: se on joko rock-historian fiksuin yhtye tai sitä johti maailmanhistorian kaikkien aikojen mulkero. Sillä jokaisen levyn jälkeen porukka lensi ikkunasta ja uudet otettiin sisään.
Lähdettyään Deep Purplesta sen soundimuutosten vuoksi (tai lähinnä siksi että Blackmore aavisti Popedan ottavan nuo biisit ohjelmistoonsa muutaman vuoden päästä) Ritchie Blackmore päätti alkaa oman yhtyeensä johtajaksi. Mutta koska ketään ei kiinnostanut alkaa hänen kanssaan yhteistyöhön siksi, koska mies kuitenkin vetelisi tunnin päästä heitä turpiin, Blackmore kidnappasi amerikkalaisen Elf-yhtyeen jäsenet ja pakotti heidät perustamaan kanssaan bändin. (ajatus jota valtaosa jäsenistä paitsi laulaja Ronnie James Dio ja Blackmore itse myöhemmin katuivat). Tätä infernaalista metakkaa alettiin kutsua nimellä Rainbow, koska parempaakaan nimeä ei keksitty.
Ensilevy Ritchie Blackmore's Rainbow (pitihän kaverin sentään yrittää näyttää että joku tätä mölyorkesteria johtaakin) julkaistiin toukokuussa 1975. Onneksi tämä kokoonpano ei vielä heittänyt keikkaa, sillä näin onnettomia muusikoita ei uskallettu päästää kiertueelle missään tapauksessa. Sehän voisi vaikka kuulostaa joidenkin mielestä hyvältä.
Noh, kolme jäsentä lensi ulos ikkunasta samantien (tai sanoisinko että tulivat järkiinsä ja erosivat itse) ja heidän tilalleen otettiin kolme uutta pahaa-aavistamatonta muusikkoa, jolla ei ollut käsitystäkään että kuinka paskaan yhtyeeseen olivatkaan joutuneet. Rainbow Rising onkin vähintään yhtä karmea tekele kuin debyyttikin, ja levyn kannessa oleva nyrkki johtuu siitä että Blackmore uhkasi koko yhtyettä tappelulla jos he vahingossakaan soittavat yhdelläkin kappaleella hyvin. Noh, laulaja Dio sitten saikin turpiin kun veti herra kitaristin mielestä liian täydellisen suorituksen Stargazerilla muun yhtyeen soittaessa aivan pieleen. Risingin julkaisun aikaan levy-yhtiö sitten teki virheen ja päästi yhtyeen jopa esittämään hirvittävää älämölöään pahaa-aavistamattomalle yleisölle ja vielä äänittämään sitä livealbumille. Livetilanteessa jopa kurkkumätäinen kameli veti paremmin kuin nämä tunarit.
Long Live Rock And Rollin ilmestyessä kaksi jäsentä oli jälleen tullut ns. terveeksi ja jättänyt bändin tehden tilaa kahdelle soittajaparalle jotka eivät taas lainkaan tienneet mitä tulikaan tehtyä. Totta puhuen Long Live Rock And Roll ennusti rockille pikaista kuolemaa varsinkin nimikappaleen muodossa. Jos jotkut kykenivät tappamaan rockin niin se oli tämä orkesteri, jonka musiikki ei ollut koskaan rockia nähnytkään. varsinkaan tällä levyllä. Tämän levyn jälkeen laulaja Dio tuli järkiinsä ja lähti kävelemään ja alkoi pelotella viattomia kuuntelijoita Black Sabbath-yhtyeen laulusolistina.
Noh. seuraavalle Down To Earth-levylle päätettiin sitten hommata todellinen rääkyjä. Blackmorella taisi olla mielessään lähin sikala kuitenkin, kun Graham Bonnet vinkui kuin kidutettava sika. Tosin tässä tapauksessa sika vie voiton. Tämän innoittamana bändi alkoi suoltaa kaupallista sontaa eetteriin. Alunperinhän Down To Earthin kansikuvassa piti olla katolta tipahtava laulaja, mutta Blackmore suostui pitkin hampain "siihen perkeleen maapallokuvaan". Levyn single Since You Been Gone oli niin hirvittävä tekele, että levy-yhtiö päätti laittaa siihen varmuuden vuoksi ulkopuolisen biisintekijän nimen. Säästyivätpähän häpeältä jos biisistä sattuisi tulemaankin jotain.
Difficult To Cure osoittikin sitten että tämän bändin saamattomuutta ja onnetonta tunarointia on lähestulkoon mahdotonta poistaa. Ja uusi laulusolisti Joe Lynn Turner päättikin antautua heti ensimmäisessä biisissä, sanomalla että ei tästä mitään tule, paskaa mitä paskaa. Kun vaan muu bändi olisi tehnyt samoin, mutta ei, he jatkoivat hirvittävää säheltämiistään koko levyn loppuun. Jälleen kerran levyn ensimmäinen single merkittiin ulkopuoliselle säveltäjälle, ettei kenelläkään käy mielessä että joku tästä porukasta muka osaisi oikeasti säveltääkin.
Seuraava levy Straight Between The Eyes oli jo sen luokan soitantaa, että sana "HUTI" sisällytettiin yhteen levyn kappaleista. Aikamoinen huti tuo albumi olikin ja lensi vasemmasta silmästä ainakin kymmenen kilometriä ohi suoraan vessanpyttyyn.
Noh, Bent Out Of Shapen jälkeen Blackmore tuli vihdoin järkiinsä ja hajotti koko bändin. Floppiryhmä nimeltä Deep Purple kutsui liian voimakkaana ja mieshän suunnisti heti sinne, ainakin joksikin aikaa. Tosin reilun 10 vuoden päästä Blackmoren teki taas mieli tehdä karmeampaa sontaa Rainbowssa uusilla pahaa-aavistamattomilla soittajilla. Onneksi tämä projekti ei kuitenkaan kestänyt kuin vuoden verran ja sitten Blackmore jäi tossun alle ja muutti keskiaikaiseen linnaan asustelemaan ja olemaan Candicen orja. Olivat ne tekevinään musiikkiakin mutta siitä bändistä ei kannata tässä yhteydessä mainita sanaakaan.
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen..." "Urpo laski väärin, joulu meni jo". S.M.A.K.-jäsen #5 |  -J.-
27.07.2009 20:17:31 (muokattu 28.07.2009 16:54:46) | |
|
Sentenced
Stereotypia: Musiikillisesti suomalaisuuden tiivistävä, maailmanlaajuisestikkin menestynyt yhtye.
Koko totuus:
Vuonna 1989 neljä teini-ikäistä nuorta eksyi samaan ryyppyporukkaan ja kännipäissään keksivät tekosyyn ryypylle pääsemiseen. Pojat ''perustivat'' yhtyeen, Sentenced oli korkattu. Kamatkin ostettiin vanhemmille lavasteeks, soittimet arvottiin ja jokusen soinnunkin, itse pääperkele, Miika Tenkula taisi opetellakkin (vain näyttääkseen vanhemmilleen jotta ''me soitetaan''). Pareista päiväkänneistä kehittyi vähitellen joka viikkoinen tapa ja jokainen opetteli vähän jo soittamaankin koska vanhemmat alkoivat kysellä kuuntelumahdollisuuksia. Äkkiä pari ''biisiä'' päissään kasaan ja vanhemmille näyttämään. Eihän kukaan sitä paskaa ymmärtänyt vaan vanhemmat olivat muka-ylpeitä pojistaan. Ryyppäys jatkui siis. Vuonna 1991 ''yhtyeen basisti'' Lauri Kylmänen tajusi meiningin ja halusi aloittaa ELÄMÄN. Kylmäsen korvasi jannu nimeltään Taneli Jarva. Jarva opetti pojat soittamaan jotenkin ja piti korkin kiinni sen aikaa jotta jonkun näköinen lätty saatiin kasaan. Yhtyeen kyhäelmää kutsutaan nykyisin Shadows Of The Past:ksi. Tenkula alkoi kuitenkin olla aivan liian päissään päivästä toiseen jotta olisi kyennyt laulamaan samalla kun soitti kitaraa joten pitkällä tikulla laulajaksi valittiin Jarva. Liekkö asiaan vaikuttanut se jotta Jarva oli ainut selvillä oleva arvonnan aikaan. Porukasta oli kiva ryypätä vähän hienommassa paikassa kuin heinäladossa (yhtyeen sen aikainen treenis) ja porukka päätti mennä taas ''levyttämään''. Parin viikon mittaisen ryyppyputken tuloksena oli yhtyeen toinen albumi, North From Here. Aidosta painoksesta voit haistaa viinankatkun yhä! Viina maistui ja sekavat vuodet alkoivat. Pojilla ei ollut pariin vuoteen mistään mitään hajua. Levy (Amok) oli jostain syystä tehty ja yhtä äkkiä pojat havahtuivat eri paikoista, eri esiintymislavoilta soittimet kädessä. Jarvalle riitti. Hän siirtyi kaljalinjalle ja muut jäsenet eivät voineet sietää moista hylkäämistä. Jarva lähti/lähetettiin kävelemään muille maille ja baarista tarttui mukaan tummanpuhuva mies, Ville Laihiala. Sami Kukkohovi pyydettiin myös mukaan jos tuo viinapullon tupaantuliaisiksi.
Laihiala ja Kukkohovi oli viinamäenmiehiä ja seuraava albumi Down syntyi hetkessä. Siihenhän meni oikeasti kolme kertaa enemmän aikaa vaan, sammunut on sammunut. Vikatikki oli vaan antaa heidän osallistua Frozenilla sävellys- ja sanoitustyöhön. Bändin suosio alkoi tosissaan nousta ja miesten (tässä vaiheessa liekkö jo) aika meni heilumiseen lavoilla kuin että olisi vietetty aikaa bussissa tai heinäladossa ryypäten. Yhtye vaihtoi siis musiikkityyliään kevyempään jotta suosio olisi saatu laskemaan. Crimson vei kuitenkin yhtyettä yhä ylöspäin ja jollain tavoin suomen albumilistan ykköseksi. Suomen kanssaa oli alkanut viihdyttää menetetystä rakkaudesta, masennuksesta ja itsemurhasta soittava bändi. KUINKA TÄMÄ ON MAHDOLLISTA?! Yhtye päätti vielä kerran kokeilla murtaa suosiotaan ja teki vielä pliisumman The Cold White Lightin. Levyn viimmeinen raita, No One There ajaa oikein kuulijaa poistamaan levyn soittimesta valtaisen kurkiauran säestämänä. Vaan ei, keikkaa tuli ja ryyppyä otettiin enää vain paikan vaihdon aikana. Yhtyeen mitta oli täysi ja he ilmoittivat seuraavan albumin olevan viimmeinen. The Funeral Album näki päivänvalon 2005. Yhtye heitti jäähyväiskeikkoja ihan vain viimmeisten viinarahojen toivossa ja kuvasi vielä DVDnkin jotta rahaa saataisi edes ''jallu pullon verran''.
Miika Tenkula kuoli 2009, kotonaan Muhoksella.
R.I.P
Now Playing: Sentenced - Lower The Flags
Täytyypihän vielä mainita jäsenien nyky toimista:
Yhtyeen toinen kitaristi, Sami Lopakka on ilmeisesti vieläkin samoissa sooseissa kun Sentenced aikaan. Herra tuskin edes tajuaa että biisit lauletaan KYPCKissä venäjäksi.
Ville Laihiala on kuulema nähty vieläkin Poisonblackin riveissä. Liekkö säälistä tuokin bändi kasassa... Perkele sen tietää.
Allekirjoitus löytynee kirjastokortista. |  TheKukavittu
29.07.2009 12:55:31 (muokattu 29.07.2009 12:56:37) | |
|
Kun 60-luvun alussa kaksi fanaattista blues-apinaa kohtasivat toisensa ja huomasivat pitävänsä samasta musiikista, syntyi jotain kamalaa. Henkilöt olivat lehmänääninen Mick Jagger ja skebaa "soittava" Keith Richards. Kun heihin liittyi "kitaristi" Brian"Haista vittu"Jones, oli bändin syntyminen estämätöntä. Monien kommelluksien jälkeen saatiin mukaan basisti Bill Wyman, pianisti Ian "Stu" Stewart ja rumpali Charlie Pokerinaama Watts. He molemmat saatiin bändiin vain kiristyksen, murhan ja raiskauksien avulla. Bändi pukeutui aluksi siististi ja teki blues-covereita mutta kun manageri Andrew "Kansankiihottaja" Oldman saatiin mukaan ja tehtiin levysopimus Deccan kanssa, manageri halusi Stun pois ja teki bändistä alienmaisen sikalauman joiden hiukset olivat ennennäkemättömät. Heistä tuli kapinallisia (ei nyt puhuta star warsista, senkin pervo!) ja julkaisivat omaperäisesti nimetyn debyytin. Sen nimi oli sama kun bändin, ja se on yhä suosittu vessapaperin korvike. Manageri joutui ostamaan esikoissinkun listoille.
Meno jatkui kunnes 65 he singlen julkaisivat. (I can't get no) satisfaction oli singlen nimi. Se pääsi jenkkien ja brittien listoilla ykköseksi sukulaisten ja managerin tuella, ja jostain syystä sitä pidetään arvossa. Varmaan siksi että oli niin kovaa kun sinkku kiellettiin BBC:n radiossa. Kerrankin BBC oli oikealla kannalla.
Menestys jatkui ja Stones sai tuplasti niin paljon vihaajia kun heillä oli faneja. 68 julkaistiin Beggars Banguet albumi. Se sai surkeat murska-arvostelut kriitikoilta ja se jostain syystä upposi faneihin, mutta he ovatkin sairaita mielenterveysongelmaisia paska-aivoja. Sisälsipä levy saatanallisen kappalle Sympathy for the devil, joka nauhoitettiin yhdessä nekrusoittajien kanssa. samalla jäsenistä kaikki paitsi Watts ja Wyman olivat huumekoukussa, Brian erotettiin sen takia. Pian jones kuoli omaan uima-altaaseensa. Oikeasti joko poliisist tai vihaajat hukuttivat jonesin, mutta Jepsut eivät tutkineet murhaa joten syyn sanotaan olevan mm. huumeiden.
Uzi kitaristi oli mick taylor, joka bändin menestymisen jälkeen 75 jätti bändin. Vittu miten järkevä äijä. Sitten oli vähän studiokitaristeja ja tuli lätty Black and Blue, joka ei kelvannut vessapaperiksikaan. Pian saatiin mielisairaalasta karannut ron wood tilalle ja meno jatkui ja jatkui ja jatkui...
...kunnes Richards ja Jagger aloittivat 3. maailmansodan 80-luvulla. Siitä selvittiin ja nykyisin bändi on vieläkin olemassa. Paitsi Wyman viisastui ja lähti 93. Ja bändi kiertää uuden basistin kanssa. Vittu mitä satiaisia kun ei osaa lopettaa ajoissa. Miksei se Richards oo jo delannu? Äijää on ihan mahoton tappaa huumeil ja viinal. Ja niit se on vetäny nii paljon et... voi pas.... No sen pituinen se.
Paska on paskaa, vaikka voissa paistaisi. | |
TheKukavittu: Kun 60-luvun alussa kaksi fanaattista blues-apinaa kohtasivat
Tää oli oikeesti ensimmäinen mun mielestä hyvä haukunta :DDD | |
Tässä topicissa on potentiaalia!
Tätähän tullee niin palijon ku jaksaa työntää |  Mr. Mustard
31.07.2009 02:22:57 (muokattu 31.07.2009 02:31:53) | |
|
Mitä saadaan kun liskokuninkaaksi itseään luuleva juoppohullu pseudoälykkö ja kolme muuta opiskelija drop-out friikkiä alkavat kaveeraamaan? No tietenkin bändi nimeltä the Doors. Bändin tarkoitus oli johdattaa yleisönsä oven läpi toiseen maailmaan, mutta todellisuudessa bändi lukitsi itsensä ovien taakse, sillä kukaan, vähiten he itse ymmärsivät heidän tekotaiteellista psykedeliamusiikkiaan.
Bändin laulaja ja itseään kännissä liskokuninkaaksi luuleva Jim Morrison oli säälittävän ujo, ikipuberteettisessa angstissa rypevä kusipää, joka harvoina selvinä hetkinään kuvitteli olevansa myös aikamme suurin runoilija-säveltäjä. Hänen bändikaverinsa Ray Manzarek, Robby Krieger ja John Densmore olivat yhtä tyhmiä, kuin Morrison oli kusipää, sillä he suostuivat liittymään tähän bändiin, koska uskoivat (ja uskovat edelleen), että Morrison on liskokuningas ja nero. Jotain näiden kaverien tyhmyydestä kertoo sekin, että bändi ei saanut koskaan narrattua BASISTIA bändinsä jäseneksi. Vaikka basistit yleisesti ottaen ovat tyhmiä ja kaikkien muusikkovitsien vakiokalustoa, niin koko maailmasta ei löytynyt niin tyhmää basistia, että olisi liittynyt the Doorsiin. The Doorsin kaikki jäsenet olivat siis tyhmempiä kuin maailman tyhmin basisti. Manzarek joutuikin soittamaan basso-osiot vasemmalla kädellään, ja vasemmalla kädellä soitetulta se kuulostaakin, mikä on itse asiassa aika hyvin kun vertaa muihin soittajiin, joiden homma on täysin kädetöntä.
Koska bändi ei saanut aikaan mitään musiikiksi kelpaavaa, niin keksittiin psykedeelinen rock-teatteri, jossa ideana oli se, että Morrison joi itsensä känniin (selvin päin hän seisoi lavalla selkä yleisöön päin) ja alkoi kantaa lavalle lampaita, näytellen välillä pippeliään ja solvaten yleisöä rivouksilla. Tässä välissä hän luikautteli itse rustaamiaan säälittäviä runonkyhäelmiä ja muun bändin tehtävänä oli reagoida musiikillisesti improvisoiden näkemäänsä ja kuulemaansa. Bändi pyrki pelottamaan yleisöään, mutta tosiasiassa yleisö tuli paikalle nauramaan Morrisonin känniörvellykselle, kömpelöille runoille ja koko bändin improvisoinnille, joka muistutti hirveä joka loikkii auton ajovaloissa.
The Doorsin debyyttilevy ei myynyt yhtään. Ainoat potentiaaliset ostajat olivat bändin jäsenten sukulaiset, mutta nekin jättivät levyn ostamatta, kun Morrison lauloi haluavansa nussia äitiä ja tappaa isänsä. Siitäkös varsinkin Morrisonin vanhemmat suuttuivat. Morrison itse tosin luuli vanhempiensa jo kuolleen, mutta tajusi mokanneensa kun levy tuli ulos. Levyllä laulettiin myös anaali-bluesia ja 1930-luvun kabareeta. Ja siltikin bändi piti teiniyleisöä kohderyhmänään. Bändi ei tajunnut miksi levy ei myy.
Strange days, Waiting for the sun, Soft parade, Morrison hotel ja L.A Woman olivat, jos mahdollista, vieläkin surkeampia tekeleitä. Soft Paraden Shaman´s blues biisi suututti sekä shamaani-inkkarit että blues-neekerit. Kun Morrisonin ääni alkoi mörentyä päivittäisestä ryyppäämisestä, niin viimeisellä L.A.Woman levyllä päätettiin tehdä Morrisonista enemmänkin blues-laulaja. Mutta sekin oli tuhoon tuomittua, sillä sama hörhöily lyriikka- ja melodiapuolella jatkui, joten bändi karkoitti sekä bluesin, että psykedelian ystävät.
Morrison oli pyrkinyt laajentamaan yleisönsä ja itsensä tajuntaa, mutta onnistui laajentamaan vain maksaansa. Tässä vaiheessa Morrison ja koko muu bändi oli jo munannneet itsensä jenkeissä niin pahasti, että Morrison tajusi lähteä Pariisiin karkuun. Muut bändiläiset ei vieläkään tajunneet, että heille naurettiin eivätkä ymmärtäneet siksi hävetä. Keikoilla kaikki keskittyminen meni soittimien kanssa räpeltämiseen, etteivät he huomanneet ettei yleisöä juurikaan ollut. Lopulta kukaan ei enää huolinut bändiä esiintyjäksi, kun Morrison vain örvelsi kännissä ja kosketteli itseään lavalla.
Kun alettiin pelätä uuden levyn ilmestymistä ja Morrisonin palaamista, tapahtui helpottava käänne: Morrison kuoli Pariisissa kylpyammeeseen. Hautajaisiin ei viitsinyt mennä kukaan, ja siksi bändikaverit luulevatkin ettei Morrison olekaan oikeasti kuollut, vaan tämä onkin jokin Morrisonille tyypillinen sadistinen lavastustemppu. Siksi bändin jäsenet eivät uskallakaan tunnustaa Morrisonin olleen sadistinen kusipää, vaan pelokkaina kehuvat häntä liskokuninkaaksi ja renessanssimaiseksi yleisneroksi.
"Safe sex, safe music, safe clothing, safe hair spray, safe ozone layer. Too late! Everything that´s been achieved in the history of mankind has been achieved by NOT being safe..."
- Lemmy Kilmister | |
Mr. Mustard: Mitä saadaan kun liskokuninkaaksi itseään luuleva juoppohullu pseudoälykkö ja kolme muuta opiskelija drop-out friikkiä alkavat kaveeraamaan? No tietenkin bändi nimeltä the Doors. Bändin tarkoitus oli johdattaa yleisönsä oven läpi toiseen maailmaan, mutta todellisuudessa bändi lukitsi itsensä ovien taakse, sillä kukaan, vähiten he itse ymmärsivät heidän tekotaiteellista psykedeliamusiikkiaan.
Bändin laulaja ja itseään kännissä liskokuninkaaksi luuleva Jim Morrison oli säälittävän ujo, ikipuberteettisessa angstissa rypevä kusipää, joka harvoina selvinä hetkinään kuvitteli olevansa myös aikamme suurin runoilija-säveltäjä. Hänen bändikaverinsa Ray Manzarek, Robby Krieger ja John Densmore olivat yhtä tyhmiä, kuin Morrison oli kusipää, sillä he suostuivat liittymään tähän bändiin, koska uskoivat (ja uskovat edelleen), että Morrison on liskokuningas ja nero. Jotain näiden kaverien tyhmyydestä kertoo sekin, että bändi ei saanut koskaan narrattua BASISTIA bändinsä jäseneksi. Vaikka basistit yleisesti ottaen ovat tyhmiä ja kaikkien muusikkovitsien vakiokalustoa, niin koko maailmasta ei löytynyt niin tyhmää basistia, että olisi liittynyt the Doorsiin. The Doorsin kaikki jäsenet olivat siis tyhmempiä kuin maailman tyhmin basisti.
Nyt tuli plussaa! :D
Would you tell me about the fucking golfshoes?!? |  Kre-per
31.07.2009 09:30:17 (muokattu 31.07.2009 10:02:53) | |
|
At the Drive-in
Tässä on kyllä niin paska bändi että oksat pois. Bändin musiikki muistuttaa lähinnä paniikkihäiriöistä oksennustautia, päin persettä laulettuna. Punkiksi liian hidasta, Hardcoreksi liian löysää, grungeksi liian paskaa verrattavaksi, edes Nirvanaan. Noh, emoahan se tietty on. Bändin jäsenet, etenkin laulaja ja soolokitaristi, näyttivät jopa Texasin mittapuulla rähjäisiltä junteilta, enkä kyllä ihan heti keksi rumempaa tukkamallia kahdelle laihalle meksikolaiselle kuin afro. Livenä laulaja Cedric Bixler-Zavala (niin, oikeesti) näyttää sirkuksesta karanneelta apinalta riehuessaan ympäri stagea. Ja sitten kesken keikan se alkaa inisemään YLEISÖLLE kun ne ei tanssi ja siinä samassa kehottaa heitä kaikkoamaan HC-keikalle tien toiselle puolelle!
Myöhemmin tajusin Cedricin perustaessa kaverinsa, bändin kitaristin Omar Rodriguez-Lopezin (niin, oikeesti), kanssa The Mars Voltan, että mieshän on aivan selvästi homo. Epäilenkin, että bändin hajoamiseen liittyy jonkinlainen kolmiodraama edellämainittujen ja toisen kitaristin, Jim Wardin, kanssa. Ilmeisesti Ward mustasukkaisuudessaan ja kateellisena ystäviensä jakamasta rakkaudesta keskenään, päätti lähetä ja perustaa Spartan, josta ei varmasti tarvitse edes mainita sen enempää, niin kaukana heteroseksuaalisuuden sallimista rajoista nyt liikutaan jo pelkän bändin nimen perusteella. | |
Onko osuvammin nimitettyä yhtyettä kuin Detroitin lähiöstä poimittu ääliölauma The Stooges? Muuta osuvaa porukassa ei sitten tahdo ollakaan. Rumpukompit soitetaan vahvasti sinne päin, vaikka eivät kitaristi ja basisti osaisi seurata terävämpääkään soittoa. Kitaristi ja laulusolisti ulvovat kilpaa levyltä toiselle, konsertin alusta loppuun koettaen jäljitellä II maailmansodan aikaisten saksalaisten Stuka-syöksypommittajien aikaansaamaa ulinaa.
Kun yhtye kokoontui newyorkilaiseen studioon äänittämään ensimmäistä levyään, sitä yritettiin vähän tuottaakin. Ehkä tästä syystä levy kuulostaa paikoitellen siltä kuin elolliset olennot näpelöisivät soittimia ja joku laulaisi. Mutta eipä hätää; seuraavalle levylle, Funhouse nimeltään, ei tuottajaa viitsitty enää palkata, ja kun yksikään itärannikon äänitysstudio ei enää suostunut edes kaksinkertaisella taksalla tallentamaan Stoogesia, paikka vaihtui mantereen länsirannalle. Jos tätä levyä kuuntelee keskittyneesti hidastettuna, voi hälyn seasta erottaa muutaman ihmisääntä muistuttavan karjaisun.
Funhousen jälkeen bändin oli hyvin vaikea päästä keikoille tai levyttämään kotimaassaan. Huumeisiin sortunut David Bowie kutsui porukan Englantiin, missä äänitettiin tarunhohtoisen, klassisen maineen saanut Raw Power -levy. Aikalaiskommenttien mukaan levy on vaarallinen. Sitä se tosiaan onkin, levysoittimen neulalle. Rosoinen, hypähtelevä pauke pomputtaa ja särkee neulan. Pomppiessaan neula särkee myös levyn, minkä vuoksi moni kuuntelija meni vipuun ja osti kaupasta uuden kappaleen samaa äänilevyä! Tällä raadollisella kikalla levy-yhtiö onnistui saamaan projektista omansa pois ennen yhtyeen potkimista kilometritehtaalle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
(Cd:n aikakaudella on Raw Power miksattu uudelleen tarkoituksena tällä kertaa särkeä kuuntelijan kaiuttimet. CIA on rakennuttanut erityisvalmisteisia kaiuttimia, joiden kautta levyä soitetaan kuulusteltaville agenteille.)
Nyt ei Stoogesille ollut enää tilausta missään päin maailmaa, ja yhtye lopetti. Yhtyeen jäsenet toikkaroivat kukin tahoillaan saamatta mitään aikaan. Bändi päätettiin kasata uudelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua, ja sen uran tähänastisena huippuna voitaneen pitää esiintymistä poplaulaja Madonnalle. Uusi levy on aiempiakin epäonnistuneempi, sillä nyt myös äänitystekniikka on mennyt täydellisesti pieleen. Levy kuulostaa pitkitetyltä vaihevirheeltä, jonka taustalla kuullaan pörinää ja muminaa. Tämä lienee äänittäjän tekemä käytännön pila, jota tuottajana häärännyt Steve Albini ei onnistunut huomaamaan. Täydestä meni kuin väärä raha!
On luultavaa, ettei The Stooges lopeta enää koskaan. Aina jos joku jäsenistä esimerkiksi vaikkapa kuolee, löytyy uusi ääliö tilalle. Niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole saaneet riittävästi altistua raakalaismaiselle melulle terästehtaissa tai tykkitulen alla, on Stoogesillakin yleisöä. | |
Joskus vuonna '70 hullu mies nimeltä Brian May perusti ikioman bändin saadakseen esitellä punaista kitaraansa lavalla. Kysehän oli vuosia vanhasta jätepuun palasesta, jonka May löysi vahingossa ja päätti tehdä siitä itselleen soittimen, koska hänellä ei ollut rahaa Fender Stratocasteriin.
Nokkelana poikana hän kiinnitti lankkuun tarvittavat osat eli kolme mikrofonia, kaulan ja kielet, ja kytki sen kiinni Voxin vahvistimeen Treble Booster-nimisen laitteen kanssa kopioidakseen Rory Gallagherin soundia. Koska hänellä ei ollut Stratocasteria, tämä matkiminen ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti - virhe, joka itse asiassa pelasti Mayn myöhemmin herra Gallagherin syytteiltä.
Hän lyöttäytyi siis yhteen naapurin Taylorin pojan kanssa, joka ei aiemmin ollut koskenut rumpukapuloihin. Tämä kyllä näkyy hänen soitossaan.
Pitkän etsinnän jälkeen he löysivät laulajakseen erikoisen nuoren miehen nimeltä Bulsavara vai mikä olikaan. Buls omaksui lavanimen Freddie Mercury, jottei vaikuttaisi niin intialaiselta.
Joukkoon lisättiin vielä basisti John Deacon, mies, joka olikin ainut kunnon muusikko yhtyeessä. Ikävä kyllä hänelle olisi ollut paikkoja oikeissakin bändeissä. Deacon ei saanut myöskään ikinä kunnollista palkkiota työstään, vaikka keksi bändin parhaat riffit: hänen nimensä vääristeltiin ensimmäisen levyn kannessa, hän ei saanut laulaa edes taustalauluja ja hänen tuli olla lavalla muutenkin huomaamaton.
Deacon olikin nimittäin tunnevammainen, mikä antoi muille jäsenille mahdollisuuden hyväksikäyttää tätä. Deaky-poika istui treeniksellä kirjoittamassa hittejä, kun muut jäsenet kävivät juhlimassa.
Sekoilu huumeiden kanssa johti omituiseen bändin nimeen: Queen. Se ei kuulosta kovin heteroseksuaaliselta, mikä soti tuon ajan rock n' rollin periaatteita vastaan. Myöhemmin kävikin ilmi, että yhtyeen riveissä oli kaappihomo.
Queen matki muutamia vuosia sitten aloittanutta Led Zeppeliniä ja julkaisi muutaman levyn. Läpimurto tuli vasta kolmannella levyllä - siis onkin salaisuus, miksi levy-yhtiö otti heidät ylipäätään kirjoille.
Bändin tyyliin kuuluivat erityiset kuorotyyliset huudot, psykoaktiivisten huumeiden vaikutuksena varmaankin. Myös Mayn Gallagher-tyylinen soundi oli hyvin selkeästi kuultavissa. Nämä olivat vääristelmiä Deaconin autistisen mielen visioista, koska muut jäsenet halusivat pitää hänen itsetuntonsa matalana muokkaamalla tämän ideoita raskaalla kädellä.
80-luvulla, juuri kun bändi oli parhaimmillaan - ei siis kovin korkealla - Freddie päätti vaihtaa musiikin tyylilajin diskopoppiin. Strategiaan kuului myös kasvattaa homoviikset.
Miehet rypivät alhaalla mutta selvisivät jotenkin Deaconin lahjojen ansiosta. Tämä loi muutamia loistavia kappaleita, joita muut jäsenet eivät editoineet, kuten Another One Bites The Dust. Yleisönhuudatusrokki oli alkanut.
Deaconin nöyryytyksestä ja henkisestä alistamisesta kertoo, kun vuoden '86 Wembley-keikalla hän ei saanut pitää Taylorin käskystä kuin alushousuja jalassaan.
Mutta '91 bändi löysi vihdoinkin toimivan radan Innuendo-nimisen levynsä myötä. Sehän oli mestarillinen!
... paitsi että Mercury kuoli aidsiin pian sen jälkeen. SAATANAN HINTTI
Tämä ei riittänyt Maylle ja Taylorille. He tekivät Freddie Mercurylle tribuuttikonsertin, joka keräsi rahaa Metallican ja Guns N' Rosesin maineella erityiseen Phoenix Mercury Trustiin. Kyseisen säätiön tuotto meni rehdisti puoliksi kolmen jäljelle jääneen jäsenen kesken (Deacon ei saanut taaskaan osuuttaan).
Kolmen, neljän tai viiden Greatest Hitsin jälkeen pojat tekivät ihan paskan musikaalin. (Olen nähnyt sen itse)
Näillä main Deacon meni viettämään eläkettään johonkin mielenterveyspotilaille tarkoitettuun taloon. Kukaan ei tiedä, onko hän edes hengissä.
Taylor ja May jakoivat tuottoja iloisena, kunnes keksivät Reunionin saadakseen vielä vähän massia. Tähän sisältyi entinen Freen ja Bad Companyn laulaja Paul Rodgers, joka taas ei liity millään tavoin alkuperäiseen Queeniin.
Queen + Paul Rodgers teki kiertueen vuonna 2005. Mukana oli 3 taustamuusikkoa, eli yhteensä bändin kuudesta jäsenestä kaksi oli joskus ollut Queenissa. Aika vilunkipeliä.
Tuli myös levy, The Cosmos Rocks, joka oli todella korni ja macho. Sanoitukset olivat luokkaa: "Soita mulle jos tartteet rakkauttani, soita mulle jos tartteet rakkauttani. Soita siis mulle jos tartteet kyrbäänim, soita mulle jos tartteet rakkauttani."
Cosmos Rocks sai onneksi huonot arvostelut ja Rodgers lähti pienimuotoisen kiertueen jälkeen omille poluilleen.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt.
Queen - siis Brian May ja Roger Taylor - julkaisee "Absolute Greatest" -nimisen kokoelmalevyn tänä vuonna. Se sisältää 20 tunnetuinta hittiä, jotka on julkaistu jo aiemmilla koosteilla. Odotettavissa on taas kassatuloja näiden roistojen taskuun.
Kohta varmaan tehdään Queen + Adam Lambert.
Ai mikä allekirjotus | |
Mitä tapahtuu, kun neljässä rikkaassa New Yorkilais perheessä vanhemmat toteavat, etteivät heidän peräkammareissaan koko elämänsä käkkineet lapsensa kykene normaaliin työhön? No, kustantavat heidät päivähoitoon kalliiseen taidekouluun. Mitä nuo neljä tyhjäntoimittajaa tekevät, kun toteavat, etteivät kykene kyllä opiskelemaankaan? Perustavat tietysti bändin. Tässä vaiheessa kaikille jo lienee selvää, mitä tuollaisesta bändistä sitten voi tulla? No, parhaimmillaan ei mitään ja huonoimmillaan aivan kamalaa kidutusta, jonka rinnalla Danten helvettimaalailut ovat hiekkalaatikkoleikkejä.
Nämä neljä looseria päättivät sitten nimetä itsensä Talking Headsiksi. Vaikka nimi on aivan kamala, se silti on valitettavasti paras osa bändiä. Aikansa arvottuaan tulevaa "musiikki"tyyliään he päätyivät tulokseen, että Afrikka on kova sana. Tämä siitä huolimatta, etteivät he todennäköisesti edes tienneet missä päin maapalloa tuo kyseinen maa (kuten asian eräässä haastattelussa ilmaisivat) sijaitsi. Päätellen musiikistansa huokuvasta svengistä ja lämmöstä TH:n Afrikka sijaitsi todennäköisesti Antarktiksella lähellä etelänapaa, jäätyneen pingviininpaskan seassa.
Lyhyet luonnehdinnat bändin jäsenistä.
David Byrne: tämän iljetyksen "keulakuva". Neuroottinen yökastelija, jonka vanhemmat saivat pidettyä ulos hullujenhuoneelta vain isot voitelurahat N.Y:n osavaltion terveysviranomaisille. Taipumuksiaan hän vilauttelee silti lavalla alkaessaan liikkua. Kaverilleni piti kertoa hänen suu auki katsoessaan tuota spektaakkelia, että se tanssii. Tai ainakin luulee niin.
Tina Weymouth: bändin arpoessa soittimia Tinalle osui basson paikka. Mutta ei Tina käytä bassoa soittamiseen. Se käy hyvin selväksi katsoessa häntä livenä. Tina panee bassoaan. Joku ystävällinen sielu olisi voinut kertoa hänelle joskus, että basso on musiikki-instrumentti eikä dildo.
Chris Frantz: opetteli vuosikausia yhtä ja samaa yksinkertaista rumpukomppia oppimatta sitä sittenkään. Tuo armoton pöljä kuvittelee olevansa yberviilee ja vähintään neljäsataa vuotta aikaansa edellä hampparoidessaan lavalle pikeepaidassa.
Jerry Harrison: Tämä mies otti Afrikkansa niin tosissan, että käherrytti hiuksensa afromalliin. Tuota häkellyttävää näkyä tuijottaessaan on toki helpompi unohtaa, ettei tämä valkoihoinen versio Michael Jacksonista osaa soittaa kitaraa lainkaan. Huhutaan hänen joskus maalanneen myös naamansa mustaksi kenkäplankilla, mutta luopui wannabe neekeröinnistään vain siksi, että paidankaulukset suttaantuívat. Ihan hyvästä syystä siis!
Kaiken tämän jälkeen toivoisinkin, että rakas tasavallan presidenttimme porkkanapää Halonen käynnistäisi Suomen ydinaseohjelman. Voitaisiin sitten pommittaa New York huitsin nevadaan tältä planeetalta. Sieltä kun näyttää sikiävän näitä kaiken maailman Talking Headseja, Lou Reedeja ja muita iljetyksiä! | TheKukavittu
02.09.2009 22:02:06 (muokattu 02.09.2009 22:03:02) | |
|
Mitä saa kun yhdistää kitaristiveljekset ja huonon rumpalin ja basistin joilla ei ole rahaa? Paskan yhtyeen. Dire Straits eli kyseinen yhtye perustettiin 1977 punkin kultakaudella. Ja Mark Knopfler ja hänen Veljensä David soittivat pubeissa liiian hiljaa. Kovaahan pitää soittaa. Ja Dire Straits sai nimensä jäsenten huonosta taloudellisesta tilanteesta (jos et tiedä mitä Dire Straits meinaa, kato sanakirjasta.). Vitun friikit, soitti hiljaa ja teki eri musaa ku muut aikalaiset ja laulaja Mark oli vielä ihme hippi kun näytti piismerkkiä ja käytti rumaa otsapantaa.
Eka levy oli paska. Siltä nousi suureksi hitiksi kappale SUltans of swing mikä mainosti Sultan-kortsuja. Yleisölle kerrottiin sen kertovan swing-yhtyeestä. Pah. Sitten pari levyy, tyyli muuttuu hiukan, porukkaa tulee joka tuutist sisään ja heti ulos, David K. jättää bändin, hittisinkkuja tehään, kiertuetta, taskut täyttyy pikku hiljaa rahasta, ihmisiä voidellaan jne. jne. se tavallinen tarina.
Ja sitten julkaistaan '85 levy nimeltä Brothers in arms, jonka nimessä on luultavasti jotain hämärää. JA vittuseoliniinkovamenestys. Hittisinkkuja tuli levyltä monia, Grammyja kahmittiin kolme, levy myi ihantörkeesti. enää ei oltu köyhiä.
Ja kiertue tuli. Soittivat 13kertaa wembleyllä ja saivat epäonnen niskaansa.
Ja sitten taukoa, soololevyjä jne.jne.
Ja '91 tuli On every street, uus levy, ei niin kova menestys, vimppa levy oli. Joku pikku kiertue tuli. Ja sit hajos bändi, Markku soolouralle, mut hänhän oli bändin diktaattorimainen laulaja-kitaristi-biisinikkari-tuottaja. Ja nyt on sitten niin et lissää tietoa paskast yhtyeestä kato wiikipediast en jaksa kirjottaa hohhoijaa vediks mä liikaa kokaa vai äh...
Paska on paskaa, vaikka voissa paistaisi. | |
Motorhead.Voiko huipulle nousta bändi jossa on kaksi kitaristia ja rumpali?No näköjään voi.Eikä riitä että kitaristeja on kaksi ja basisti puuttuu vaan vielä sekin että toiselta kitaristilta puuttuu kaksi kieltä.Lisäksi mies on niin ruma ettei saisi naista rahallakaan.Kannattaisi varmaan käydä suihkussa hiukan useammin kuin kerran vuodessa.Ja kuka oikeasti haluaa enää yli kuusikymppisenä edes soittaa.Olisi hankkinut jonkun kunnon ammatin.Varmaan jotain huumeitakin käyttää. | HaloOfFlies
05.09.2009 12:17:22 (muokattu 05.09.2009 12:18:54) | |
|
Teinipojille ehdotetaan usein että "keksisit nyt tekemistä". No, ainakin vuonna 1982 tämä ehdotus osoittautui katastrofiksi kun Neljä Ruusua sai alkunsa.
Ilmeisestikään ehdottaja ei tiennyt mitä sai aikaan, sillä pojat päättivät mennä näyttämään karmeaa metelöintiään Rock SM:ään seuraavana vuonna. Liekö tuomaristo ollut päissään kun selvisivät jopa neljännelle tilalle kilpailussa. Tosin tällöin vielä nimellä Talouskukkaro.
Monet odottivat ettei näitä tunareita koskaan päästettäisi studioon mutta valitettavasti toisin kävi, onneksi vasta 5 vuotta bändin perustamisesta. Ensimmäinen single Sulje oveni kertoo kaiken oleellisen yhtyeestä, tätä metakkaa ei kukaan halunnut kuulla. Pojat olivat kuitenkin päättäneet että joku tätäkin paskaa kuuntelee ja julkaisivat kaksi levyä: Neljä Ruusua ja Kasvukipuja. Onneksi näitä albumeita ei kukaan ostanutkaan.
Tämän jälkeen kesti 2 vuotta ennenkuin kolmas pökäle ulostetta pukattiin ihmisten ilmoille Hyvää päivää-levyn muodossa. Tämänkin ihmiset vielä kiersivät kaukaa, mutta seuraavana vuonna julkaistun Hyvää yötä Bangkokin erehtyi sitten joku onneton ostamaan kaupasta sillä seurauksella että bändi löi itsensä vielä läpikin.
Vuoden 1992 Haloo-albumin nimi tuli siitä, kun levypomot löivät bändille luuria korvaan heidän soitettuaan tätä hirvittävää paskaa puhelimen välityksellä ja sen jälkeen bändin ainoa sana siis olikin "Haloo?". Suomessa ihmiset olivat kuitenkin jostain syystä seonneet ja levy myi kuin häkä.
Joku totesikin Neljän Ruusun musiikista vuonna 1993 että "se vituttaa niin että tekisi mieli perustaa uskonto". Lieneekö tästä sitten tullut Pop-uskonto-albumin nimi mene ja tiedä. Mutta ainakin levyn ensimmäinen single kertoi asiasta jonka koko kansa toivoi itse yhtyeenkin ottavan, ja vielä pitkän sellaisen, eli vapaapäivän.
Anarkiaa-EP:n jälkeen yhtye teki viisaan ratkaisun ja muutti laulukielensä englanniksi. Kaksi seuraavaa levyä floppasivatkin heti pahasti, ja monet luulivat että bändi on vihdoin historiaa.
Mutta valitettavasti 90-luvun lopulla Neljä Ruusua sai tietää että Suomessa on olemassa paskalle musiikille omistettu radiokanava ja teki paluun välittömästi tuon tiedon kuultuaan. Katastrofaalisen musiikin varjo seurasi jälleen kansaa ja porukka oli kuin olisi hunningolle joutunut.
Taivas valahti jälleen niskaan vuonna 2001 kun Radio Novan uudeksi suosikkiyhtyeeksi ja ihmiskorvien ykkösterrorisoijaksi noussut bändi julkaisi jälleen uuden levyn. Jostain ihmeen syystä kansalle kelpasi taas moinen paska ja ne joille ei, joutuivat sulkemaan radion aina, kun tätä melusaastetta lävähti ilmoille. Eli kymmenen kertaa päivässä.
Lopulta vuonna 2006 ihmiset huokaisivat helpotuksesta kun Neljä Ruusua vihdoin ilmoitti vetäytyvänsä tauolle, ennalta määräämättömäksi ajaksi. Tuon tauon toivotaan myös kestävän, ellei Suomeen sitten perusteta toista paskalle musiikille omistautunutta radiokanavaa. Toivottavasti näin ei käy.
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen..." "Urpo laski väärin, joulu meni jo". S.M.A.K.-jäsen #5 |  epi2
05.09.2009 23:51:43 | |
|
Kurt Cobain niminen angstinen, heroiinikoukussa oleva epätoivoinen kitaran räpeltäjä päätti sitten 80-l lopussa perustaa yhtyeen. Yhtyeeseen hän otti toistaitoisen basistin ja täysin kyvyttömän rumpalin. Debyytillään he yrittivät epätoivoisesti matkia 80-l tukkaheviä, mutta eivät siinä onnistuneet ollenkaan, vaan tuloksena oli ihan hirvittävää räpellystä. Jo perustukkahevi on koko rock musiikin historian pahimpia pohjanoteerauksia, mutta tämä menee tukkahevistä vielä paljon alitse. Cobainin rääkyy levyllä epävireisesti olemattomalla lauluäänellään, ja rumpali jyskyttää tuplapedaaleillaan löysästi, eikä hän edes soita tahtiin. Basisti peräti tekee ehkä parhaan suorituksen, ja basistithan ovat tunnetusti muusikoiden pohjasakkaa. Depyytti albumia ei onneksi kukaan edes ostanut, ja sen tuottaminen lopetettiin melkein heti.
Toiselle levylle eksyi sitten toinen rumpali, koska Coibainin mielestä vanha rumpali oli liian hyvä, vaikka itseassa hänkin oli aivan hirvittävä. Bändiin tuli sitten Dave Grohl niminen heppu, joka oli täydellisen kyvytön rumpali, ja paiskoi rumpuja täysin sattumanvaraisessa järjestyksessa. Levy oli aivain hirvittävä. Riffeissä ei ollut mitään logiikkaa, koska kukaan jäsenistä ei tiennyt mitään musiikista. Melodiat olivat myös täysin arvalla vedettyjä. Kurtin laulu oli vielä epätoivoisempaa kuin ennen, ja bändin basisti teki levyllä täysin ala.arvoisen suorituksen, samoin rumpali. Tätä tyyliä ruvittiin sitten kutsumaan grungeksi, osittain varmaankin siksi, että kaikki bändin jäsenet näyttivät siltä, kuin heidät olisi uitettu paskassa (grunge tarkoittaa slangilla likaista)
Kolmas levy oli täsmälleen samaa kuraa koin toinen. Levyn jälkeen Cobain vidoinkin tajusi, että hän on aivan paska, ja teki siteen itsemurhan. Hyvä vaan, ei enää kenenkään tarvitse kuunnella sitä hirveää rääkymistä ja epävireistä kitaran soittoa! |  Kapane
06.09.2009 00:50:52 (muokattu 06.09.2009 00:51:44) | |
|
La Coka Nostra
"Mitä tehdä, kun oma räplevy, bileräpbändi ja bluesura ovat kaikki viemärissä ja suurin hittikin kirjataan aina Santanan nimiin?", Pohti Everlast. Ikävä kyllä Everlast on todellakin Everlasting ja joku punaniskan ja pallogrillin yhdistelmä päätti sijoittaa viimeiset huumekaupalla ansaitut rahansa Everlastin metaiinilaboratorioon.
Reseptin nimi on siis La Coka Nostra. Osaset ovat hienot: Euroneekeri Everlastin lisäksi hänen Taunuksessaan kulkevat Latvian Mozart - Limp Bizkitin DJ Lethal, musiikkivideoistaankin tuntematon Danny Boy, juutalainen ILL BILL (juutalainen, vittu, on vanhemmat istuneet taas liian kovaa kirstun päällä, kun pojan on pitäny räpätä sipsirahat) ja Slaine - mikä vitun Slaine?
Bändissä on siis elopainoa keskiverto Civicin verran - räpin Roctum.
Huume on suunnattu lähinnä 15-vuotiaille esiteineille, joissa aseen näkeminen aiheuttaa ennenaikaista siemensyöksyä. Sanoitukset keskittyvät poliitikkojen vihaamiseen, huumeiden vetämiseen, vihollisten murhaamiseen ja pillun nussimiseen. Alusta asti on selvää, että pojilla ei ole kokemusta mistään edellisestä. Riimit on pöllitty suoraan vammaisten open mic runoillasta. Räppäreiden uskottavuuden kyseinalaistaa kuuro ja sokea koalakin. Taustatkin ovat taas koostettu ensimmäisistä sampleista, jotka tuottaja onnistui leikkaamaan tahtiin protoolsilla. Jos haluat oikeasti ärsyttää vanhempiasi, osta tämä levy. He eivät suutu, koska kuuntelet tällaista naisten raiskaus, kokaiinin viljely, asemurhahuora levyä. He suuttuvat koska tajuavat, että maine menee koko suvulta, jos leviää millaista paskaa heidän poikansa kuuntelee.
Reseptin salainen osa on se, että EVERLAST ON MUSLIMI. Itsemurhapommituksesta taivaassa saa 40 neitsyttä, mutta tämä on jo sellaista länsivaltojen kidutusta, että neitsyitä tulee vähintään tuplat.
Parta ei kaunista, naiset eivät ole kuin viini ja La Coka Nostra ei tee sinusta sen kovempaa, kuin Hello Kitty stringien käyttäminen.
Skenehuora jo 6 vuotta. |  arsu
06.09.2009 10:24:08 | |
|
Mitä saadaan kun liskokuninkaaksi itseään luuleva juoppohullu pseudoälykkö ja kolme muuta opiskelija drop-out friikkiä alkavat kaveeraamaan? No tietenkin bändi nimeltä the Doors.
Herra Sinappi sivaltaa hyvin!
I am the lizard king - Eikös se sitten ollut? Mikä minä oon väittämään, kai herra Morrison sen itse paremmin tiesi...
I can do anything - No tämä on ainakin pakko uskoa, ainakin noin musiikillisessa mielessä? | |
Joku voisi haukkua John McLaughlinin tai Al Di Meolan.
Ite en oikein osaa kun tiedän herrat ainoastaan rajoitetun musiikkiotoksen kautta. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
