Kitarat: kitarakamat ›

Kyettäisiinköhän luomaan joku FAQ:n tyylinen ketju eri vahvarisaundien luonteista helpottamaan vahvarivalintoja ja helpottamaan tietä saada aikaiseksi sellainen saundi, mitä sattuu hakemaan.Voin koota tietoa tähän ekaan postaukseen, jos jotakin järkevää saadaan aikaiseksi. Tämä tuli mieleen, kun tuli yllätyttyä kahden eri vahvistimen välisestä saundierosta lähinnä dynamiikan osalta.
 
Jotta eri "luonteita" voidaan miettiä, pitäisi olla jotakin ominaisuuksia, joiden perusteella niitä voidaan luokitella. Ensimmäisenä tulee mieleen se dynamiikka. Se, miten vahvistin reagoi siihen syötettyyn äänisignaaliin.
 
Toisena ominaisuutena säröytyvyys; miten helposti syötetty äänisignaali säröytyy. Tämä liittyy tietysti myös siihen dynamiikkaan. Säröytymiseen vaikuttaa tietysti putki ja putkityyppi, mutta luonnollisesti myös kytkentä ja sisään syötettävän äänisignaalin voimakkuus. Lisäksi on etuaste- ja pääteastesäröä. Ymmärtääkseni esimerkiksi etuasteen tai pääteasteen kytkentöihin ei ole loputtoman paljoa vaihtoehtoja, vaan kaikki putkivahvistimet perustuvat enemmän tai vähemmän muutamaan peruskytkentään (mitä ne ovat?). Lisäksi vahvareissa usein on monta eri kanavaa, jotka tyypillisesti käyttäytyvät eri tavalla säröytymisen suhteen.
 
Myös särön määrä vaikuttaa perustavanlaatuisesti vahvistimen luonteeseen; 50-luvun Fender on täydellisen erilainen peli esimerkiksi johonkin hi-gain ysäri-Marshalliin verrattuna. Tämä, kuten moni muukin asia, on selvää kokeneemmille harrastajille, mutta kirjoitan myös vähän kokemattomampienkin näkökulmasta.
 
Kolmantena ominaisuutena ottaisin huomioon itse saundin sävyn. Tämä on siinä mielessä erilainen ominaisuus, että siihen on helppo vaikuttaa eq-pedaalilla, jos vahvarin oma eq ei riitä. Jos kuitenkaan ei pedaalia halua käyttää, on saundin sävykin hyvin oleellinen ominaisuus vahvistinta valittaessa.
 
Lisäksi lopputulokseen vaikuttava ominaisuus on vahvistimen teho; jos tehoa esimerkiksi on liikaa, ei vahvarista välttämättä saa järkevästi ulos sitä pääteastesäröä, kun se vahvarista lähtevä ääni peittää muun äänen alleen. Studiossa tämä ei tietysti ole niinkään ongelma, mutta livenä mahdollisesti. Tämän kanssa sitten voi taas pelata kaiutinvalinnoilla hieman ja varmaan sillä keinokuormallakin?
 
Onko muita itse vahvistimesta tulevia perusominaisuuksia, joita voisi arvioida? Edellämainittujen lisäksi lopulliseen luonteeseen vaikuttaa tietenkin itse kitara, sen mikit, kielet ja koko edeltävä signaaliketju.
 
Lisäksi kaiutinvalinta vaikuttaa; mikä on kokeneempien näkemys, että paljonko se kaiutin lopulta vaikuttaa siihen, mitä lavalla tai levylle lopulta nykymiksausvehkeillä tulee ulos? Kaiuttimen herkkyys on yksi asia, joka voi vaikuttaa esimerkiksi sen pääteastesärön käyttökelpoisuuden kanssa, mutta mites muuten?
 
Itselläni kokemusta eri vahvistimista on melko kapeanlaisesti, mutta kerron omat kokemukseni. Kokemusta on Orangen tiny terrorista ja Rockerverbistä (mk 1) ENGL:n screamerista ja VOX AC30:stä (1994 / korg era). Englistä ja tiny terrorista on jo sen verran aikaa, että jätettäköön ne pois. Englistä on jäänyt mieleen se, että siinä oli ärsyttävä sirinä, jota en saanut pois. Ehkä se sillä EQ-pedaalilla olisi onnistunut.
 
Käytän vahvistinta tällä hetkellä pääasiassa rautalangan soittamiseen cover-bändissä. Nyt kun ostin tuon Voxin, huomasin, miten järisyttävä ero siinä dynamiikassa on. Rockerverb nyt tietysti on kaukana rautalankavahvarista, mutta sillä on menty, mitä on sattunut löytymään. Merkittävin asia on kuitenkin se dynamiikka. Siinä missä orangen kanssa kitaraa piti hiplata, kuin kipeätä sitä itseään, vox (normal kanava) antaa todella paljon enemmän anteeksi soiton dynamiikan vaihtelua. Orangella tämä oli ongelma, kun yksittäinen hieman liian kova plektran isku tuli todella kovaa ulos vahvarista ja se vaikeutti soittamista vaatiessaan enemmän keskittymistä vieden sitä kautta myös soittofiilistä. Sinällään itse saundista tai sen väristä tykkäsin kyllä orangessakin.
 
Nyt kun tätä dynamiikkaa miettii, niin sepä ei taida olla ihan yksinkertainen asia määritellä? Em. perusteella orange on herkempi, mutta kyllähän siinä voxissakin on dynamiikkaa (en ole varma käytänkö termiä oikein); se soi tavallaan jo hiljaakin soitettuna kovaa, mutta kovaa soitettuna ikään kuin kompressoituu ilman säröytymistä? Tähän liittynee termi headroom, jonka merkitystä niinikään en täysin tiedä.
 
Nyt ollaan postauksessa siinä vaiheessa näin 1,5 tunnin ja kahden keisarin jälkeen, että alkaa mielenkiinto loppumaan ja pohdinta siitä, poistaakko koko viesti. Annetaan nyt kuitenkin olla. Haluaisin kuitenkin päästä vähän kiinni siihen, mitä tarkoittaa esim. Fender twin saundi, fender 5E3 -saundi, orange-särö ja miten esim. Jcm800/900 särö eroaa siitä. Tai JMP. Näitä on mielestäni vähän vaikea sisäistää YouTube-videoilta.
 
Pahoittelut, jos tuhlasin aikaasi tähän. Tiedän, että muusikot ja varsinkin kitaristit ovat hyvin hyvin kiireistä väkeä.
 
En jaksa oikolukea, anteeksi ja kuulemiin.

Mä näen nuo arkkityyppisoundit jotakuinkin näin:
 
- Fender tweed. Keskiäänipainotteinen, vähän tehoa, menee kivasti murolle kovalla volalla, mutta liikaa puskettuna alkaa olemaan vähän pieruisa.
- Fender blackface. Deluxe Reverb, Super Reverb, Twin ovat kaikki variaatioita tästä. Keskialue kuopalla, ja miten paljon riippuu siitä, mitkä kaiuttimet ovat käytössä. Jensenia ja JBL yleensä. Iso osa monikanavaisten vahvarien puhtaista kanavista perustuu näihin.
- Fender Bassman. Vähän kuin Marshall Superleadin edelläkävijä, mutta 4x10 Jensen P10R kaiuttimiensa takia eri soundi.
- Hiwatt DR103. Tätä saa luukuttaa niin maan pirusti, jos sen haluaa säröytymään. Soundillisesti "britti", mutta kuitenkin oma juttunsa. Moderneja jälkeläisiä edustavat Fryetten vahvistimet. Kaapiksi 4x12 Fane-kajareilla. David Gilmour on Hiwattien tunnetuin käyttäjä.
- Vox AC15/AC30. Kauniisti kirpsakka yläpää, erityisesti puhtaana ja pikkusäröille mainio. Brian May, The Edge ym. Kaiuttimiksi Alnico Bluet, Goldit tai wanhat "silverit" (uusi G12-100 Alnico voisi olla lähellä myös). Modernisoituja versioita tekee mm. Morgan ja Victory.
- Marshall Superlead. Klassikkojen klassikko, keskiääntä, yläpäätä, ärjyä! Angus, Hendrix, Van Halen ja miljoona muuta. 4x12 Greenbackit tai G12H ovat ehdoton kaveri.
- Marshall JCM800. Kasarihevi-ihmisen valinta. Enemmän etuastesäröä kuin Superleadissa ja "kireämpi" soundi. GB ja G12H toimivat edelleen, V30 on suosittu valinta myös.
- Soldano SLO. High gainin uranuurtajia. 100W päättäri pysyy puhtaana ja särö syntyy etuasteessa. Marshall JCM800 johdannainen, joten soundi on "Marsu steroideilla". 4x12 ElectroVoice tai Celestion V30 kaiuttimet kaverina.
- Mesa Dual Rectifier. Etuasteella paljon yhteistä SLO:n kanssa, pääte taas erilainen, joten soundistakin tuli oma juttunsa. Paljon bassoa, paljon säröä. Löysä, siksi monet pistävät säröpedaalin eteen leikkaamaan alapäätä inputissa. Ysärin lopun ja 2000-alun alternativen ja nu-metalin soundi. Mesa 4x12 V30 kaappina.
- Mesa Mark series. Potikka EQ säätää soundin sävyä ja säröytymiskäyttäytymistä, graafinen EQ taasen korjaa sen, mitä meni aiemmin pieleen. Pirusti keskialuetta, joten aika yleinen asetus on leikata graafisella EQ:lla keskialuetta ja korostaa potikka-EQ:lla leikattua bassoa takaisin. John Petruccin soundi on erinomainen esimerkki.
 
Oikeastaan kaikki vahvarit voi jollain tavalla johtaa näihin arkkityyppeihin. YouTube on klippejä täynnä, niin voi sieltä käydä kuuntelemassa, kunnes korva alkaa erottaa näiden vahvarien tyypillisen luonteen.
 
Kaapit ja kaiuttimet ovat ihan yhtä merkittävä tekijä näiden soundissa. Vaikkei Fenderista tule Marsua laittamalla perään Greenbackia, on kuitenkin kaiuttimien parittaminen sopivan vahvistimen kanssa tärkeä osa soundia.

LaXu: - Fender blackface. Deluxe Reverb, Super Reverb, Twin ovat kaikki variaatioita tästä. Keskialue kuopalla, ja miten paljon riippuu siitä, mitkä kaiuttimet ovat käytössä. Jensenia ja JBL yleensä. Iso osa monikanavaisten vahvarien puhtaista kanavista perustuu näihin.
 
Jenseniä taisi olla käytössä vain 1963-1964 ja sen jälkeen CTS-, Oxford- ja JBL-tötteröitä vuoteen 1967 asti.

LaXu:
- Mesa Dual Rectifier. Etuasteella paljon yhteistä SLO:n kanssa, pääte taas erilainen, joten soundistakin tuli oma juttunsa. Paljon bassoa, paljon säröä. Löysä, siksi monet pistävät säröpedaalin eteen leikkaamaan alapäätä inputissa. Ysärin lopun ja 2000-alun alternativen ja nu-metalin soundi. Mesa 4x12 V30 kaappina.
 
Ei sillä, että olisin jyrkästi eri mieltä, mutta onhan tuo vahvistinmalli (jos nyt unohdetaan koko muu Dual Rec -perhe) käynyt läpi sen verran monta iteraatiota, että tuo määritelmä ei ihan yhtä hyvin istu niistä kaikkiin. Vähän kuin niputtaisi pieruvanhat JMP:t ja DSL:t yhteen ja samaan Marshall-laatikkoon, vaikka pitkälti samaa jatkumoa nuo edustavatkin keskenään.
Parhaiten luonnehdintasi osuu kaksikanavaisten enemmistöön (RevG) ja Roadsteriin / Road Kingiin. Soundin löysyys toki on useimpien muidenkin feature, mutta ei kaikkien. Ei varsinkaan alkupään Rectojen, jotka ovatkin sitten kaikkea muuta kuin bassokkaita ja löysiä.
 
Tai mitäpä tässä toistamaan kaikkea samaa, jonka olen joskus jo kirjoittanut pitkästikin:
https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?plink=12426559#p12426559

Jones_: Ymmärtääkseni esimerkiksi etuasteen tai pääteasteen kytkentöihin ei ole loputtoman paljoa vaihtoehtoja, vaan kaikki putkivahvistimet perustuvat enemmän tai vähemmän muutamaan peruskytkentään (mitä ne ovat?).
 
Vaihtoehtoja kytkentöihin olisi käytännössä rajattomasti mutta aika paljon valmistajat vaan kopioivat kaupallisesti menestyviä malleja, ns. "klassikkoja".
 
Esim. Tweed & BF Fender (mukaanlukien ekat Marshallit), 1987 / 2203 genuksen Marshallit, AC30, "hot rodatut" 2203 Marshallit (mukaanlukien Soldano, 5150, Dual Rec), Mesa Mark series ja erikoisuuksina sit ehkä joku Peavey Classic ja Ultra sarja ja Orangen vintage vahvistimet.
Noilla mennään jo tosi pitkälle siinä mitä se putkivahvistin on "syönyt".

Putkivahvistimen kytkentä on periaatteessa aika yksinkertainen. Signaali tuodaan ensimmäisen asteen hilalle, vahvistuasteita lisätään halutun vahvistuksen/säröytymisen saamiseksi ja loppupäässä vahvistettu signaali otetaan ulos päätemuuntajalta kaiuttimeen. Fenderin ensimmäiset kytkennät perustuivat muistaakseni jonkun radiotekniikan käsikirjan kytkentään. Marshall "lainasi" Fender Tweed Bassman combon kytkentää ja käänsi sen nuppiversioksi leikaten bassotaajuuksia ja vaihtaen pääteputket EL34-putkiksi. Kesti jonkin aikaa kunnes Randall Smith/Mesa Boogie keksi lisätä perus Princetoniin gain-asteen, jotta saataisiin enemmän säröä etuasteesta. Marshallin oli pakko tulla perässä ja muuntaa rinnankytketty JMP-etuaste peräkkäinkytketyksi, jolloin siitä syntyi JCM800. Tämän jälkeen eri valmistajat muokkasivat tällaista kytkentää omilla keinoillaan, jolloin lopputuloksena syntyivät modernit high gain-kytkennät. Kitaran saundia ja säröytymistä voidaan vahvistimessa muokata aika pitkälle eri komponenttiarvoilla, jännitteillä ja putkiasteiden määrällä ym. Yksi eri vahvistinmalleja erottava tekijä ovat erilaiset äänenvärin säätökytkennät. Vox AC-30:n "tonestack" poikkeaa aika paljon esim. Fendereiden vastaavasta. Tämä vaikuttaa osaltaan saundiin.

harryk: Fenderin ensimmäiset kytkennät perustuivat muistaakseni jonkun radiotekniikan käsikirjan kytkentään.
 
Kaikki Fenderit ja monet muut kitaravahvisti,et perustuvat RCA:n manuaaliin.

LesPaul70: Ei sillä, että olisin jyrkästi eri mieltä, mutta onhan tuo vahvistinmalli (jos nyt unohdetaan koko muu Dual Rec -perhe) käynyt läpi sen verran monta iteraatiota, että tuo määritelmä ei ihan yhtä hyvin istu niistä kaikkiin. Vähän kuin niputtaisi pieruvanhat JMP:t ja DSL:t yhteen ja samaan Marshall-laatikkoon, vaikka pitkälti samaa jatkumoa nuo edustavatkin keskenään.
Parhaiten luonnehdintasi osuu kaksikanavaisten enemmistöön (RevG) ja Roadsteriin / Road Kingiin. Soundin löysyys toki on useimpien muidenkin feature, mutta ei kaikkien. Ei varsinkaan alkupään Rectojen, jotka ovatkin sitten kaikkea muuta kuin bassokkaita ja löysiä.
 
Tai mitäpä tässä toistamaan kaikkea samaa, jonka olen joskus jo kirjoittanut pitkästikin:
https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?plink=12426559#p12426559
 
Kyse on kuitenkin arkkityypeistä, joten mielestäni pitää ajatella enemmän sitä tyypillistä soundia, mihin vahvistinmalli yhdistetään. Saahan vaikka Plexista muutakin irti kuin ACDC:ta ja Van Halenia, mutta ne ovat kuitenkin varmaan tunnetuimmat soundit.

Mikko1978: Kaikki Fenderit ja monet muut kitaravahvisti,et perustuvat RCA:n manuaaliin.
 
No joo tavallaan, eiköhän kattaus eri manuaaleja eri valmistajilta esittele kaikki peruskytkikset.
 
...Mutta et sä niistä silti löydä mitään Fendereitä täysin vastaavaa skemaa. Et oikeastaan yhtäkään etkä sitäkin varmemmin "kaikkia".
Leo ja Kaufman kopioi varmaan ekat Fenderit joistain Gibsonin vahvistimista, jotka varmaan pohjautuivat datalehtiin ja kirjoihin, ja niiden esimerkkikytkentöihin - niinkuin kaikki muukin muinoin. Mut se että 40-luvulla piti lisensoida vaikka joku Westinghousen tai RCAn kehittämä ja patentoima perus vahvistonastepiiri (jos ja kun käytit niiden putkia) ei tarkoita että löydät Fender Bassmanin (tai whatever) skeman 1:1:een jostain RCA radiomanuaalista. Toi on ihan urbaani legenda.
Se että RCA manuaalissa esitellään vaikka 6V6 vuorovaihepääteaste, tai kerrotaan mikä on yhteiskatodikytkentä on ihan eri asia kuin että Leo Fender, tai kukaan muukaan, olisi kopioinut vahvistimensa suoraan jostain manuaalista. Ihan höpö juttu.

LaXu: Kyse on kuitenkin arkkityypeistä, joten mielestäni pitää ajatella enemmän sitä tyypillistä soundia, mihin vahvistinmalli yhdistetään. Saahan vaikka Plexista muutakin irti kuin ACDC:ta ja Van Halenia, mutta ne ovat kuitenkin varmaan tunnetuimmat soundit.
 
Niin, no, pointtini ei ehkä ollut niinkään käyttötavoissa tai säädöissä vaan siinä, että "Dual Rectifier" -nimikkeen alta löytyy jonkin verran erilaisia eliöitä - jopa silloinkin kun pysytellään vain "Solo Head" -tuotelinjan raameissa.
 
Esim. yhtä ääripäätä edustavat varhaiset revisiot ovat sen verran kaukana tuosta arkkityypin kuvauksesta, että niille se tekee yhtä vähän oikeutta kuin jos niputtaisi kaikki Marshallit 2203-arkkityypin alle.

Näinpä. Joku "AC30" tai "JC-120", "Bandit" tai sanotaan vaikka "Bassman" voi kanssa käsittää aika reippaan kattauksen erilaisia versioita aiheen tiimoilta.

Fender deluxe reverb on perheensä mallistossa hienossa paikassa: tehoa on sen verran vähän että sen voi joissain olosuhteissa vääntää täysillekin, ja silloin tulee ulos yllättävänkin ärjyä säröä. (Kunhan muistaa tiputtaa bassonapin nollaan ettei se mene ihan plörinäksi.)

Marhall JCM 800 - siitä kätevä vahvistin että kuulostaa samalta millä tahansa eq säädöillä, ja volyymikin on suunnilleen sama jos master vola on yli kakkosen. 0-2 : pihinää, 2-10 kuulo menee, miksaaja ragequittaa mutta hyvät komppisoundit ompi.

Pohdittuani useiden päivien ajan tätä asiaa joka puolelta, olen nähnyt valon.
 
Putkivahvistimia on vain kahdenlaisia. Niitä, jotka toimivat ja niitä, jotka eivät toimi. Tätä kaikissa toimimisen mahdollisissa merkityksissä.