| Aihe: Kultaako aika muistot? | |
|---|
|
Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla? | |
Mun eka sähkökitara oli Epiphone by Gibson strato, joka silloin tuntui vain ihan peruskitaralta, jolla pystyi soittamaan sen mitä piti. En tajunnut eri mikeistä, kaulaprofiileista ja tonewoodeista yhtään mitään, soitin vaan menemään. Vahvarina oli Laneyn TF200, joka aiheutti enemmän närää huonon särösoundinsa vuoksi. Silloin sitä kitaran osuutta soundissa ei tajunnut edes ajatella. Jossain vaiheessa pyörittelin läjän erilaisia Bossin särölootia läpi mutta mikään ei säväyttänyt tai auttanut soundin parantamisessa.
Möin kitaran joskus vuosituhannen vaihteessa enolle ja ostin takaisin pari vuotta sitten. Kyllä minä osasin odottaa, että se ei kummoiselta enää tuntuisi, mutta järkytys oli silti suht kova, koska tuo keppi on oikeasti aivan kauhea. Painaakin aivan pirusti. Enkä edes muistanut että siinä on tollainen Jackson-tyylinen karmea hevilapa. Ennen ostoa ajattelin modata sitä paremmilla mikeillä yms. mutta aika pian tajusin, ettei se olis sen arvoista. Nyt se on mulle vain reliikki kaapissa.
Eli kyllä se polku Epiphonesta Jacksonin kautta faded Gibsoniin, CS Gibsoniin ja lopulta vintage Guildeihin on ollut aika pitkä ja nousujohteinen :) Puhumattakaan vahvareista ja pedaaleista. |  phiit
11.03.2015 10:49:34 (muokattu 11.03.2015 10:50:00) | |
|
tender.insanity: Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla?
Kaipa tuolla erotellaan vaan jyvät akanoista :) kyllä sitä on huomannu omastaki kitaraoppilaasta, kitara millä alotti oli täys ritsa jossa soitettavuus kamala mutta se palo sisällä vaan piti hommaa yllä ja nykysin soitellaan Iron Maideniaki yhdessä :)
~ Musiikin ei tarvitse olla kaunista ollakseen hyvää ~ | |
tender.insanity: Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla?
Oma eka sähköinen oli minulla vuoden tai pari. Muistaisin kitaran olevan aika huono. Strato kopio ja lavassa ei lukenut mitään(myyjä puhui merkin olevan, muistaakseni, Lead 1???). Painava ja mistään puista tai muistakaan osista ei mitään tietoa. Ostin kuitenkin soitinmyyjältä pelin. Möin kaverille ja hän antoi sen takaisin vaihdossa johonkin, samalle soitinkauppiaalle jolta itse ostin. Oli kuulemma sanonut, ettei ota enää näitä kitaroita huonon laadun takia koskaan myyntiin. Vaihdossa oli ilmeisesti vähän pakko kuitenkin ottaa kun oli sellaisen myynytkin.
Kuitenkin harrastus jatkui, vaikka ei se toinenkaan Applause strato ollut ihan älyttömästi parempi. Maksoi kyllä hieman enemmän, mutta siinä pysyi vire jo paremmin.
Tosin kampea tuli käytettyä ekassa kitarassa varmaan enemmän kuin viritettyä sitä. Eikä sitä kampea kuitenkaan koko ajan veivattu, soittotaito kun oli mitä oli ja kitaran virittäminenkään ei onnistunut ihan niin helposti kuin nykyään. Olisi varmaan toiminut paremmin blokattuna, vaan eihän silloin tuollaisia tajunnut tai mistään tiennyt, maalla kun vielä asuin :)
Tätä soitinta olisi ihan mukava päästä testaamaan millainen se nykyään olisi. Tuskin mikään ihan älytön, mutta oliko soundillisesti minkälainen. Ensimmäiset kitaravahvarit kun olivat transistorivehkeitä niin paha arvioida soundia. Muistaakseni ei kuitenkaan mitään hurinoita ollut kuitenkaan, vaikka yksikelaiset mikit. Ehkäpä siinäkin kitarassa oli siis jotain hyvääkin. Jos ei muuta niin tosiaan harrastus jatkui :D |  Gabe
11.03.2015 14:48:51 | |
|
tender.insanity: Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla?
Totta turiset, jos se soittamisen palo on olemassa niin tuskin se kuolee vaikka joutuisi soittamaan millaisilla kamppeilla. Ainakin itse on joutunut aikamoisilla basson ja kitaran raadoilla rämpyttämään ja vielä on yhtä kiva soittaa, soittaisin niillä nytkin jos ei olisi vaihtoehtoa. | |
mpekkanen: vaikka ei se toinenkaan Applause strato ollut ihan älyttömästi parempi
Applause-samiksii! Iiik! | |
Kultaako aika muistot?
No ei kultaa, ne ekat vehkeet oli ihan paskoja. 70s Rokkenroll.. !!
VIDEO | |
89 tai 90 ostin käytettyä 87 vuoden Jackson Randy Rhoads CS kitaran. soittelin kitaralla muutaman vuoden ja vaihdoin sen johonkin jota en enää muista.
Kuitenkin tein saman kaverin kanssa kauppaa myöhemmin ja tämä samainen Jackson palasi minulle oltuaan puolivuotta tai vuoden pois. Siihen oli tullut kitaran lapaan hieman runtua ja pala oli irti.
Korjautin tämän Ala-Kuhalla ja soittimesta ei päällepäin olisi osannut sanoa, että siinä olisi koskaan tällaista vikaa ollutkaan.
Tämä Jackson oli minulla ykköskitarana 15 vuotta ja soitin sillä Peavey VTM 60 putkinuppiin ja Metaltronix 4x12 kaappiin. Myöhemmin hankin Fulltonen Fulldrive 2 pedaalin jota käytin boosterina, mutta en varsinaisesti OD pedaalina.
Tämä Jackson oli siis todella hyvä kitara ja hetkellisen mielenhäiriön takia sen vaihdoin pois, mutta onneksi sain takaisin. Silloin soitin monenlaisissa bändeissä ja ihan tavallisten rock juttujen lisäksi soitettiin Hardcoreakin yhden bändin kanssa. Kitaraa kuitenkin käytin suurimmaksi osaksi ihan normaalissa rock-touhuissa ja se toimi todella hyvin.
Soittokamathan olisivat varmasti muutoin olleet enemmän "sopivat" metallimpaan musiikkiin, mutta kyllä ne toimi mainiosti myös muuhunkin. Ainakin itsellä ja tässä oli myös sellainen tapaus, että se Jackson alkoi toimimaan omissa näpeissä paremmin. Vaikka hieman reissulla rähjääntyikin.
Kitaran möin pois kun bänditoiminta loppui ja soittotyyli vaihtui enemmän bluesin,jatsin ja kansanmusiikin suuntaan. Se oli todella hyvä kitara, mutta en kuitenkaan kadu sen myymistä. Se kun oli selkeästi sellainen kitara, että se oli parhaimmillaan lavalla/treeneissä ja hieman kovemmilla voluumeilla. Toimi tietysti ihan yhtä hyvin kotonakin, mutta soittotyylin ja makujen vaihtuessa se vaan jäi itselle tarpeettomaksi.
Tästä tarinasta tämä varsinainen ketju sai tavallaan alkunsa, vaikka en sitä siihen alkuun laittanutkaan. Olisi tullut liian pitkä teksti. En tiedä kuinka monet muut kitarani olisivat parempia nyt kuin joskus aikaisemmin. Voisi olla myös niinkin, että ne todella hyvät vehkeet, joista joskus tykkäsi ei enää niin kauheasti innostusta herättäisi. Ainakin musamaku ja soittotyyli on itsellä vaihtunut huomattvasti.
En tiedä onko muilla tullut vastaan näitä kitaroita joita on joskus ollut ja onko muisto ollut niistä minkälainen. | |
Mun ei tarvitse paljoa haikailla taaksepäin historiaan kun kamat on vaan aina parantuneet mitä edemmäs on mennyt, ja tällä hetkellä onkin kaikki ne mitä on halunnut ja pysyy eli huipulla ollaan. Mun kohdalla on mennyt niin, että mitä parempi laatuiset kamat ja soundi, sitä paremmin soitto on kulkenut ja uutta oppinut paremmin kuin jos kamat olis surkeat ja soundi perseestä.
Järki joskus jäässä mutta tukka yhä päässä. | |
tender.insanity: Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla?
Sellainen soittoinnostus, joka kuolee huonoihin kamoihin, ei ole säilymisen arvoinenkaan;-). Katsoitko elokuvan "Kaikki elämän aamut"? siinä camban soittaja mestari oli kovin kriittinen ketä edes suostuu opettamaan ja oppilaaksi havitteleva joutui todistelemaan motivaatiotaan pitkään ja hartaasti ennen kuin hänet päästettiin soiton salaisuuksien äärelle. Soittotaito ja musiikin salaisuuksien ymmärtäminen on niin kallisarvoinen asia ettei sitä uskota kuin heille jotka osoittavat kelpoisuutensa. Sellaista asennetta ei nykyisin enää tapaa ja musiikki nähdään kertakäyttöisenä kulutushyödykkeenä mieluummin kuin arvokkaana kulttuuriperintönä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.
Olisipa jo kevät |  mpekkanen
11.03.2015 19:56:00 (muokattu 11.03.2015 20:01:56) | |
|
hallu:Soittotaito ja musiikin salaisuuksien ymmärtäminen on niin kallisarvoinen asia ettei sitä uskota kuin heille jotka osoittavat kelpoisuutensa. Sellaista asennetta ei nykyisin enää tapaa ja musiikki nähdään kertakäyttöisenä kulutushyödykkeenä mieluummin kuin arvokkaana kulttuuriperintönä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.
Täysin samaa mieltä siitä, että jos kitaran soitto loppuu huonon kitaran takia. Niin en usko, että se oli oikea syy. Jos siihen soittamiseen on todella oikeaa innostusta niin sitten hommaa paremman.
Länsimaissa ajatellaan musiikkia muutoinkin monellakin tapaa toisin. Täällä monesti kun kitaristin alku käy soitonopettajalla niin hän sanoo itse opettajalle mitä biisejä tai juttuja haluaa oppia. Jos opettaja on toista mieltä, niin siinä helposti loppuu opettajan työ.
Mainitsemaasi elokuvaa en ole nähnyt, mutta voisi olla kyllä ihan mielenkiintoinen. Täällä länsimaissa monesti unohdetaan sekin, että aasian kulttuurit ovat tuhansia vuosia vanhempia kuin esimerkiksi euroopan.
Myös aasiassa on todella laaja kirjo erilaisia kielisoittimia ja kyllä sieltäkin löytyy musiikista ne samat 12 säveltä mitä meilläkin on. Voidaan tosin käyttää luonnollisia molli ja duuriterssejä, mutta pääosin samoista sävelistä se musiikki koostuu sielläkin.
Kun kitaralla kuulostaa pentatoninen asteikko, esimerkiksi joltain ja avoimilla vireillä siitä tulee bluesin kuuloista. Tosin sinne asteikkoon lisätään monesti sävel tai säveliä, riippuen asteikosta.
Sama asteikko kuulostaa kuitenkin vaikka pipalla, shamisenilla ja vaikka sitarilla aika paljonkin toiselta. Samat asteikot kuulostavat täysin erilaisilta soittimilla joissa on erilaiset viritykset.
Minusta musiikki on arvokasta, mutta ei juurikaan sellainen jota tehdään pelkästään rahan vuoksi(en tosin tarkoita, että kaikki sellainen musiikki joka myy olisi jotenkin automaattisesti huonoa). Monissa kulttuureissa on myös ns. mestareilla (oli kysymys sitten mistä tahansa soittimesta) tavallaan velvollisuus pitää yllä oppimaansa ja siihen soittoon kuuluu omien oppiensa siirtäminen ja opettaminen. Tähän yhtälöön ei raha kuulu välttämättä mitenkään. Eikä sitä soittamista opeteta ihan kenelle tahansa.
Tosin monissa maissa musiikki voi olla meditatiivista ja sen soittamisella pyritään löytämään jonkinlaista sopua itsensä ja muun maailman välillä. Vaikka täällä tietokoneiden ja muiden tavaroiden keskellä luulemme osaavamme ja tietävämme kaiken, niin kyllä siltikin monista kulttuureista olisi oppittavaa varsinkin musiikin saralla ja lähtien ihan käyttäytymisestä, suhteesta luontoon ja monessa muussakin.
E:kirjoitusvirhe | |
Olisihan tässä ollut mukava lukea soittaijien kokemuksia kitaroista, jotka ovat maailmalla muutamia vuosia seikkailleet ja palanneet omistajilleen takaisin. Syystä tai toisesta.
Myöskin siitä onko ne soittimet tuntuneet samoilta vai onko joku matkan varrella muuttunut?
Itsellä on ainakin musiikkityyli vaihtunut niin paljon, ettei kaikille kamoille joita on ollut olisi enää juurikaan käyttöä.
Tokikaan se ei niistä vanhoista soittimista, ainakaan ihan kaikista, tee mitenkään huonoja jossain toisenlaisen musiikin soitossa. | |
Nostampa vanhaa ketjua, koska tuli yhteen toiseen ketjuun kirjoitettua hiljattain hieman samaisesta asiasta.
Minulla oli kaksi ensimmäistä sähkökitaraa stratocaster kopiota ja noihin aikoihin oli myös Maya jazzbasso ja myöhemmin Aria Pro merkkinen basso.
Noita kahta stratoa olisi ihan mukava kokeilla, millaisia nykyään ovat. Luulen myös, että tuo Mayan jazzbasso saattaisi olla ihan hyvä hintaisekseen. Ei se maksanut silloinkaan 80-luvun alussa montaa satasta markkoina.
Tuolla jossain ketjussa joku kysyi jonkun Washburn kitaran arvoa jne.
Itselle kolmas sähkökitara oli Epiphone By Gibson. Se oli sellainen Jackson lavalla oleva superstrat ja otelautamerkit sellaiset hainhammas kolmiot. Metallihohto punainen, vaikka musta olisi silloin ollut mieluisampi. Niitä ei kuitenkaan ollut heti saatavilla ja kiire oli tietysti.
Tallassa Humbucker ja kaksi yksikelaista. Mustat metalliosat. Floyd Rose oli niitä halvempia malleja, joissa kielet menee straton tyyliin tallan läpi.
Olin Turussa käymässä joskus 2010 taikka 2011 ja eräässä liikkeessä oli juurikin tuollainen kitara, jonka ostin 86 taikka 87. Soitin oli todella hyvässä kunnossa ja uutena maksoin tuosta 80-luvulla 1490 markaa. Ei tullut laukkuja tai pusseja siihen hintaan.
Tämä käytetty maksoi 80 euroa ja ajattelin, josko hommaisin sen ihan nostalgia syistä. Värikin olisi ollut vielä musta.
Kun sitten kokeilin kitaraa ja nyt oli jonkun verran enemmän kokemusta soittimista ja ehkäpä tietämystä siitä, mihin se kitara taipuisi parhaiten. Kokeilin kitaraa ihan normaaliin tapaa ja sitten muutamilla avoimilla vireillä ja slideputkella.
Ikävä kyllä, kitara ei ollut minusta mitenkään edes tuon 80 euron arvoinen ja se jäi kyllä hommaamatta. Tulipahan vaan mieleen, miten kauan tuli aikoinaan säästettyä, että kyseisen kitaran oli saanut.
Oikeastaan kun kyseistä kitaraa miettii, niin en olisi ottanut sitä edes ilmaiseksi. Olisi vaan muistuttanut jossain nurkassa siitä, miten on joskus mennyt rahat ihan 6-0 vehkeeseen.
Oikeasti minulla on tuossa Herlay Benton stratocaster, jonka ostin käytettynä pienen samaisen merkkisen vahvarin kanssa 50 eurolla. Tuo strato ei uutenakaan maksa kuin sen 80 euroa.
Tämä Harley Benton stratocaster on siis ihan huomattavasti parempi kitara kuin se aikoinaan ostamani 1500 markan Epiphone by Gibson kitara. Jonka olisi saanut tuolla 80 eurolla...
Nykyään on oikeasti nuorilla ja miksei vanhemmillakin soittajilla asiat paljon paremmin kuin aikaisemmin. Valikoima on ihan toista kuin joskus aikoinaan ja tuo edullisten soittimien laatu on ainakin minusta parantanut ihan huomattavasti. Varmasti on yksilöitä, mutta kyllä nykyään on soittimien laatu paljon parempaa ja tasaseimpaa. Ainakin noissa halvemmissa kitaroissa.
Kuitenkin kun monet aina sanoo, että huonot soittimet tappavat sen soittoharrastuksen-->niin ei se ole ainakaan minun kohdalla pitänyt paikkansa. Eikä monenien muidenkaan.
Ehkäpä nuo nykyiset parempilaatuiset ovat tappaneet sen soittoinnostuksen, kun ei nuorisoa enää niin kiinnosta koko soittoharratus. Vaikka eihän se tietysti niin mene.
Nykyään on monenlaiset muut jutut, jotka nuorisoa kiinnostaa enemmän. Musiikkikin on muuttunut toisenlaiseksi ja se hiphop/räp musa on ne nuorison jutut.
Avovaimon siskon 4 vuotias poika kertoi, että siitä tulee räppäri isompana. Joskus 70-luvulla kun kyseinen musamuoto jossain jenkeissä "keksittiin", niin jos suomessa olisi joku osannut tuollaista kertoa niihin aikoihin-->Olisi sitä pidetty todella omituisena.
Joskus aikoinaan ei ollut harrastuksien suhteen sellaisia vaihtoehtoja kuin nykyään. Tosin nykyään voi aikaa kuluttaa netissä, mutta en tiedä voiko sitä ihan kaikkea sanoa harrastukseksi.
Noita soittimia on nykyän todella paljon liikenteessä ja olisi ihan jännä tietää mihin kaikki ne 60-70-80-lukujen ei niin loistavat kopiosoittimet ovat joutuneet. Varmaan noista vanhemmista edullisista sähkökitaroita on muutamaan kertaan yritetty modata parampaa ja ovat lopulta joutaneet roskalavalle. Kyllähän niitäkin välillä näkee jonkinlaisena vintagena myytävän ja liian kovaan hintaan, mutta ei se vielä selitä missä ne kaikki oikeasti ovat. Monetkin ovat jo olleet uutenakin jo niin rumia, ettei ne varmaan ihan kaikki ole koristeena seinällä. Tuntuisi myös, että niitä kaytettäisiin enemmän ja osia olisi hieman paranneltu. Ei niitä kuitenkaan niin paljoa käytössä näe...
Kyllä taisi aika suuri osa olla noista vanhemmista edullisista soittimista melkoisen huonoja. Eli vaikka olisikin ihan mukava kokeilla jotain vanhaa omaa soitinta, joka on jossus ollut...luultavasti se ei kuitenkaan enää toimisi sitäkään vähää. | |
Sain hiljattain haltuuni usean vuoden tauon jälkeen samaisen 50-vuotta vanhan Landolan, jolla opettelin soittamaan 40-vuotta sitten. Melkein tippa tuli silmään, kuinka tutun kuuloinen ja tuntuinen se oli. Ehkä olivat kielet hieman nousseet (tai kaula, kansi tai talla muuttaneet asemiaan), mutta mahtava soitin - noin subjektiivisesti kstsoen.
Niitä sen aikaisia sähkiksiä en kaipaa lainkaan. Tokai Les Paulini jostain vuodelta 86 olisi hauska tavata uudelleen. Muistini mukaan se oli vallan erinomainen.
"Käytös siivo ja hillitty sopii lehmälle"
- Laura Latvala | |
tender.insanity: Tässä kun kerrotaan kuinka paskoja ne kamat oli alkutaipaleella, niin voi miettiä sitä mantraa "huonoilla kamoilla alkaminen tappaa soittoinnostuksen". Kuitenkin aika monilla innostus ei tainnutkaan kuolla?
Jos tuo lause pitäisi paikkansa, olisi meikäläisen kitarointi kyllä loppunut melkeinpä ennen kuin alkoikaan, nimittäin niin yksiselitteisen hirveä oli se Egmond -sähkis, jolla ensimmäinen puoli vuotta piti treenata. Isän wanha, jonka kolme viritystappia oli rikki ja joita käännettiin pihdeillä. Sitä sitten soitettiin kotistereoitten läpi. Soundi oli parhaimmillaankin jotain huonon ja helvetin huonon välillä. Niitä muistoja ei mikään määrä aikaa kultaa, eikä sitä kitaraa ole tullut ikävä vielä kertaakaan.
"Get some better tone and youre there - volume you dont need." - Scotty Moore Jeff Beckille | |
Åboensis: Jos tuo lause pitäisi paikkansa, olisi meikäläisen kitarointi kyllä loppunut melkeinpä ennen kuin alkoikaan, nimittäin niin yksiselitteisen hirveä oli se Egmond -sähkis, jolla ensimmäinen puoli vuotta piti treenata. Isän wanha, jonka kolme viritystappia oli rikki ja joita käännettiin pihdeillä. Sitä sitten soitettiin kotistereoitten läpi. Soundi oli parhaimmillaankin jotain huonon ja helvetin huonon välillä. Niitä muistoja ei mikään määrä aikaa kultaa, eikä sitä kitaraa ole tullut ikävä vielä kertaakaan.
Sama. Jos ei vanha 60-luvun nylonkielinen Landola pystynyt tappaamaan soittoinnostusta, niin ei siihen pysty mikään muukaan kitara. :D
More is less. | |
Treenikämpällä on tallella niitä ensimmäisiä halpiskitaroita 80/90-luvulta. Välillä kun niitä on rämpyttänyt niin ei voi kyllä muuta sanoa kuin Alexander Stubbia lainatakseni: "v***u mitä p***aa!" Ei sitä silloin tiennyt paremmasta eikä silloin ollut vielä muusikoiden.net:iä, huuto.net:iä tai tori.fi:tä. Eikä edes Thomannia, sitä tyytyi siihen mitä käden ulottuvilla oli ja mihin rahat riittivät. Kitarapajan Martinit olivat yhtä saavuttamattomissa kuin Kylie Minoguen peppuvako.
Vaikkakin olen vihervassari ja näennäisesti vastustankin konsumerismia ja globalisaatiota niin kyllä asiat ovat tänä päivänä soittajan kannalta paremmin kuin hyvin. Poliittinen vakaumus unohtuu nopeasti kun syliin saa kiinalaisessa hikipajassa riistotyövoimalla valmistetun laatupelin talvitakin hinnalla :-P
Tämän päivän kiinalainen halpiskitara on ihan eri planeetalta kuin 90-luvun kiinalainen halpiskitara. Hyvät soittimet (Jenkit ja Japsit) ovat toki aina olleet hyviä, mutta nykyään saa halvallakin (Kiina/Korea) hyvää :-) | |
Eipä ole ikävä Roadin stratoa, Cherin surisevaa pikkuvahvaria tai Ibanezin Thrash Metal -säröä. Karmeita laitteita kaikki mutta ei onneksi harrastus tyssännyt niihin vaikka olisi voinutkin. Tallessa ovat kuitenkin niin voi halutessaan muistella mistä ollaan lähdetty liikkeelle.
"Jos olet suuren hotellin aulassa ja kuulet 'Tonava Kaunoisen' soivan, häivy vähän helvetin äkkiä. Älä mieti. Juokse." |  jpaa
13.04.2017 19:04:30 | |
|
Me pistettiin yli 20 vuotta sitten Carlsbron TOP-50 comboon molempiin inputteihin kitarat. Toisessa oli kitaran ja vahvistimen välissä muistaakseni DODin American Metal ja toisessa legendaarinen metaltsoun. Silloin ei kyllä käynyt mielessäkään että olis voinu käydä alan liikkeessä testaamassa jotain muuta pedaalia/kitaraa/vahvistinta. Niillä vedettiin mitä sattui olemaan ja sillä selvä. Kuulosti hyvältä.
Kyllä, aika kultaa muistot.
"To be is to do" - Socrates
"To do is to be" - Jean-Paul Sartre
"Do be do be do" - Frank Sinatra | |
Itsellä ensimmäinen sähkis oli käytettynä ostettu Squierin strato ja kyllä se oli ainakin niin luokattoman huono, että hidasti ainakin edistymistä aikalailla. Kaula oli mutkalla ja nauhat raapi sormia. Sitten kun sain kinuttua porukoilta lahjaksi Washburnin N2:n niin rupesi treenaaminenkin maistumaan paremmin.
Sittemin käsistiä meni muutama keppi kunnes tuli ostettua Jacksonin RR5 eikä sen jälkeen ole ollut kyllä paluuta. Ihan näinhän se on, että jos soittoinnostus lopuu huonoihin kamoihin niin ei sitten ehkä ollut alunperinkään niin kovin kiinnostunut, mutta kyllä soittimen pitäisi sen verta kelvollinen olla, että ei joka kerta vituta kun sen käteen ottaa.
Tuskin tulee koskaan luovuttua noista Jaskoista vaikka hommat vaihtuisikin Bluesin soitteiluun. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
