| Aihe: Miten teidän blues alkoi? | |
|---|
|
glx405: Huonoa musiikkia kuuntelevat soittajakaverini pakottivat.
Jaa, mitäs huonoa musiikkia ne mahtoi kuunnella. |
|
BigPapa: Jaa, mitäs huonoa musiikkia ne mahtoi kuunnella.
Noo kaikkea fleetwoodmaceja, creameja, albertcollinseja, vaughaneita, kingeja, claptoneita ja sen semmosia vingutusmusiikin esittäjiä. Much to my yllätyksekseni huomaan niitä kuuntelevani ihan vapaaehtoisestikin nykyisin tai itse asiassa jo vähän pidemmän aikaakin niitä on tullut tsekkailtua muun hauskan ohella. Ja toisen soitin- ja lauluorkesterini pojat pakottavat soittamaan kaikenmaailman tajmahaleita. Ei ole helppoa.
Kaikki on jo tehty. |
 weza
01.12.2011 15:44:15 | |
|
Koululla Teinikunnan kaapissa oli John Mayall levy Blues Alone.
Otin sen sieltä omakseni keneltäkään kysymättä, se on mulla yhä ja siinä on teinikunnan leimat.
Vuosi on ollut jotain 1970.
Jäi blues päälle... =) |
|
Levykaupassa 1966. Mulla oli kädessä kaksi juuri ilmetynyttä albuumia mistä oli pakko valita. Beach Boys "Pet Sounds" ja John Mayall With Eric Clapton. Tuskailin varmaan puolituntia ja otin sen Mayallin levyn. Kuuntelin sen kotana ja olin aivan ekstaasissa. Laitoin levyn kainaloon ja menin kaverille ja melkein siltä istumalta perustettiin bluesbändi jokaedelleen on elossa.
G strings are for strippers |
 BigPapa
03.12.2011 18:41:12 (muokattu 03.12.2011 18:45:50) | |
|
poppamies: Levykaupassa 1966. Mulla oli kädessä kaksi juuri ilmetynyttä albuumia mistä oli pakko valita. Beach Boys "Pet Sounds" ja John Mayall With Eric Clapton. Tuskailin varmaan puolituntia ja otin sen Mayallin levyn. Kuuntelin sen kotana ja olin aivan ekstaasissa. Laitoin levyn kainaloon ja menin kaverille ja melkein siltä istumalta perustettiin bluesbändi jokaedelleen on elossa.
No etpä ole ainoa, jolle tuo levy on ollut merkittävä. Siltäkin levyltä on "sanavarastoa" ollut mukava kartuttaa. Aika samaan aikaan iski tuo levy kitaransoiton aloittamisen kanssa.
Hideaway (Hurriganes) -> Hideaway(Clapton) -> Hideaway (Freddie King)
Jotenkin näin ja muutenkin Hurriganesista takaisin juuriin päin. |
|
Howlin' Wolfista ja John Lee Hookeristahan se. Edelleenkin kaksi parasta ikinä
And you don't stand an outside chance |
|
Kun kusin vahingossa kengilleni 60-luvun lopussa. Levyjä aloin hommaamaan vasta 70-luvun lopussa, mutta blueshan in nimenomaan feeling eikö.
- I'm only in it for the honey - |
|
Hideaway (Hurriganes) -> Hideaway(Clapton) -> Hideaway (Freddie King)
Jotenkin näin ja muutenkin Hurriganesista takaisin juuriin päin.
Spoonful, Creamin live -versiona. Se oli aikamoinen kokemus. Alkuperäisen kuulin sitten myöhemmin. |
|
töissätäällävaan: Pekka Gronow ja Bluesin maailma tai maailmasta-ohjelmasta 70-luvun puolelta.Silloin oli formaattina c-kasetti ja din-liitin radiosta kiinni mankkaan.Taisin olla apaut 12-13 vuotias ja jostain syystä hyvä englannin kielitaito tarttui, tuosta ja muista sen ajan musiikkiohjelmien myötä,vaikka olin köyhän työläisperheen pieni rääpäle.
Levyjä minulla ei ollut ennen 80-lukua ja silloin Ostin Tennispalatsin kivijalassa sijainneesta levykaupasta vinyyleitä,joiden kansikuvia katselin Linja-auto kyydissä takaisin Karhulaan,pinnattuani Ammattikurssikeskuksesta sillointällöin. Että ainakin 35-vuotta ollaan oltu Bluesin kanssa enemmän tai vähemmän yhdessä...
Huokuu vaan niin mukavaa nostalgiaa tuo kirjoitus! :-) Din-liittimet, Tennispalatsin levykauppa, c-kasetti... aijai! Muutaman vuoden nuorempi saatan olla, mutta koitin itsekin about tuon ikäisenä hiffata välillä jotakin bluesista, vaikka mitä rockabilly-kapinaa tai metallikuuria saattoikin olla meneillään itsellä silloin. Tulihan sitä jotakin nauhoiteltua c-kassuille, mm. Lightnin' Hopkins, Robert Nighthawk, James Cotton ja sitten ruotsinkieliseltä kanavalta tuli joskus varmaan semmoinen 30 minuutin pläjäys blues-levyjä nonstoppina. |
|
Taisi olla Sturen levy tuo tennispalatsin päädyssä sijainnut levyliiteri.
En sitten malttanut olla sanomatta. |
|
Bluesia olen kuunnellut kellipojasta asti, mutta ehkä se todellinen herääminen tapahtui kesällä 1980.
Tuolloin kanssakärsijäni kutsui luokseen saunomaan. Saunan lämpiämistä odotellessa hän tuuppasi rokkikoneeseensa Johnny Winterin "Captured live". *BÄNG*
Eräs ensimmäisiä älppäreitäni oli Rory Gallagherin "Against the grain". Levy, joka on hyvin kestänyt ajan hampaan; levy, jota edelleen usein kuuntelen.
Näistä se meikäpoijjan blues alkoi.
sum ergo cogito |
|
Myös minulle kesä 1980 oli taitekohta, ja kaksi silloin ilmestynyttä levyä: The Blues Bandin omakustanne-esikoinen "Official Bluesband Bootleg Album" ja Eric Claptonin livetupla "Just One Night". Molemmissa oli lisäksi viitteitä suuntaan jos toiseenkin bluesin historiassa - ja itse asiassa myös toisiinsa - mikä teki tavaksi tutkiskella vaikutteiden kulkeutumista paikasta toiseen. Ja tutustua Bluesbreakersiin, Muddy Watersiin, Robert Johnsoniin, John Lee Hookeriin...
(Mikä sai sitten vuosia myöhemmin Ali Farka Tourenkin musiikin kuulostamaan niin tutulta: "Hei, tämähän lähtee samoilta juurilta kuin Hooker, mutta vähän eri suuntaan!")
"Te ette pitäisi Nietzschestä, sir. Hänen filosofiansa on pohjimmiltaan epätervettä." |
|
Aika oli ihan 70-luvun alkua ja soiteltiin kaverin kanssa kitaroilla putkiradioiden kautta jotain CCR:ää ja kolmen soinnun rockia. Sitten kaveri kaivoi esiin lainaksi saamansa paksun vinyylin, Elmore Jamesin The Sky Is Crying. Sanoi, että tämä on kiinnostava tapaus. Se oli huikea kuuntelukokemus ja siitä se blues alkoi. |
|
70-luvulla oli vielä ihan oikeaa radiojournalismia. Radiosarjat YLE:llä ensin bluesin historiasta ja sitten 50-luvun rockin historiasta tekivät molemmat lähtemättömän vaikutuksen. Jos pitäisi nimetä yksi artisti, joka on johdattanut minut bluesiin, niin valinta on The Animals. |
 mattim
06.01.2012 18:36:17 (muokattu 08.01.2012 10:41:52) | |
|
Kitaristien kautta 70-luvulla, Winter, Trower, Gallagher, Kingit, Ritchie, West, Kossof, Järvinen ....
Nallen alle jäänyt Puhin nalle antaa tilaa puhinalle |
|
Hampusta ja viinista kai se alko..sillon ku on mies hitaimmillaan ja viinipullo kadessa soitellessa ni oppi slidenkin alkeet sillon nuorena.. Yli kolme sointua ja erillaiset sanat per kappale oli mahdoton oppia.. Mutta totta puhuakseen luulisin sen alkaneen fleetwoodista ja muddy watersita..en kylla muista
nobody loves me but my mother! |
 Todd
07.01.2012 23:50:28 | |
|
Se lähti Crossroads (1986) elokuvasta.
Käännän napojen polariteetin tämän kävyn ja paperiklemmarin avulla. Sitten teen suprajohteen merivedestä ja kuolleesta oravasta. -Angus MacGyver |
|
70-luku oli just alkanut. Kaverin isoveljen levyiltä kuultiin Sonny Boy Williamsonia, Muddy Watersia ym. Joka jampalla täytyi olla tietysti huuliharppu, itsellänikin oli pari kolme Echo Super Vampirea. Niitä muutamaa bluesfraasia jotka sitten levyiltä kasetille siirretyistä biiseistä saatiin edes hehtaarilleen plokkailtua, höngittiin antaumuksella läpi keskikoulun. Siihen aikaan kitara ei oikein vielä ollut se juttu, vaikka hemmetin mageelta kuulostikin.
Yhtenä uutena vuotena, taisi olla -74 tai liki, kun olin kotona keuhkoputken tulehduksessa noin 40 asteen lämmöissä, radiosta tuli yöllä Heikki Harman toimittama juttu jostain tuntemattomasta irlantilaisesta kitaristista. Sinä yönä kuulin ekan kerran Rory Gallagherin Irish Tourilta valittuja otoksia. Voi Gsus! Oli sitä ennen Clapton tehnyt melkoisen vaikutuksen, vaikka brittiblues ei niin syvällisesti ollut kolissukkaan. Samoin tietty Järvinen. Vannoutunut Ganes-fani en myöskään ollut; lopahti mielenkiinto bändiin kun bändin ja Alpun tiet erosivat. Mutta tämä osui ja upposi. Pakko oli sitten Ruisrockissa käydä katsomassa ja kuuntelemassa kuinka strato sai kyytiä. Ei varmaan ihan "rotupuhdasta" bluesia, mutta tätä kautta kuunteluun on tullut sitten monta muuta. Niin, ja jäihän tuosta jonkinlainen kipinä jos kerran vielä melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin kytee.
White men can't Monk |
|
Zeeboo: 70-luku oli just alkanut. Kaverin isoveljen levyiltä kuultiin Sonny Boy Williamsonia, Muddy Watersia ym. Joka jampalla täytyi olla tietysti huuliharppu, itsellänikin oli pari kolme Echo Super Vampirea. Niitä muutamaa bluesfraasia jotka sitten levyiltä kasetille siirretyistä biiseistä saatiin edes hehtaarilleen plokkailtua, höngittiin antaumuksella läpi keskikoulun. Siihen aikaan kitara ei oikein vielä ollut se juttu, vaikka hemmetin mageelta kuulostikin.
Yhtenä uutena vuotena, taisi olla -74 tai liki, kun olin kotona keuhkoputken tulehduksessa noin 40 asteen lämmöissä, radiosta tuli yöllä Heikki Harman toimittama juttu jostain tuntemattomasta irlantilaisesta kitaristista. Sinä yönä kuulin ekan kerran Rory Gallagherin Irish Tourilta valittuja otoksia. Voi Gsus! Oli sitä ennen Clapton tehnyt melkoisen vaikutuksen, vaikka brittiblues ei niin syvällisesti ollut kolissukkaan. Samoin tietty Järvinen. Vannoutunut Ganes-fani en myöskään ollut; lopahti mielenkiinto bändiin kun bändin ja Alpun tiet erosivat. Mutta tämä osui ja upposi. Pakko oli sitten Ruisrockissa käydä katsomassa ja kuuntelemassa kuinka strato sai kyytiä. Ei varmaan ihan "rotupuhdasta" bluesia, mutta tätä kautta kuunteluun on tullut sitten monta muuta. Niin, ja jäihän tuosta jonkinlainen kipinä jos kerran vielä melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin kytee.
No mitäpä muuta kuin bluesia ainakin tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=273u3zAGqR0
ja tähän liittyy tarina v.1988, tarina eräästä c-kasetista, mutta olkoon nyt. |
High
14.01.2012 23:59:28 (muokattu 18.01.2012 16:17:22) | |
|
Heti kitaransoiton alkaessa tsekkasin eri bändejä ja niiden matskuu mitä vois ruveta harjoittelemaan. No Hurriganes vaikutti simppeliltä kamalta ja ihastuin Albert Järvisen tyyliin. Ihastuin varsinkin rock and roll all night longin live-puoleen. Sitten katsoin mistä Albert on ottanut vaikutteita niin Claptonin tuotanto tuli tsekattua, mutta ei iskenyt kovasti. Fleetwood mac taas iski ja kovasti. Erittäin hyvän kuuloista bluesia ja slidesoittoa. Sen jälkeen aloin tykästyä Claptoniin enemmän. Varsinkin Bluesbreakersin kanssa tehty levy iski. Claptonin jälkeen mentiin SRV:hen ja hämmästyin miten blues mies voi soittaa noin nopealla temmolla ja noin paksuilla kielillä noin hyvän kuuloista musiikkia ! SRV on ollut jo aika kauan Järvisen kanssa lempikitaristi. Eli järjestys menee jotenkin näin:
Hurriganes (Järvinen) - Fleetwood Mac (Peter Green) - Bluesbreakers, Cream (Clapton) - SRV/veli Jimmie
Olen myös kuunnellut jonkin verran 3 Kingiä, Hubert Sumlinia, jne. Mutta minuun iskee kuitenki enemmän tuommoinen rockimpi blues.
Edit. Tarkennusta tuohon SRV/Jimmie juttuun, että SRV:ltä olen ottanut enemmän sooloista ja sen saundista vaikutteita, Jimmieltä olen katsonut enemmän rytmillisiä juttuja ja vähemmän soolojuttuja..
"High they will fly,but never reach the sky"
Royals |
| « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
