| Aihe: Mikä muuttui 1970-luvun alkaessa studiotekniikassa? | |
|---|
|
jukkajylli: Ei ole fakta. Se on mielipide. Tämän jos useammat sisäistäisivät, maailma olisi parempi paikka elää.
Itse ainakin pidän ihan faktuaalisesti paskempana äänimaailmaa, jossa osa kuultavasta taajuuskaistasta jää toistumatta studiotekniikan ja äänentoistokamojen alkeellisuuden takia, kuten tarpeeksi vanhassa musiikissa tuppaa olemaan. Ja ihan varmastihan monet vanhat jäärät olisivat käyttäneet nykyaikaisempia studiovehkeitä jos aikoinaan sellaisia olisi ollut tarjolla.
Sen, että nykyään kamat venyvät ties mihin, ei toki tarkoita sitä, että niillä tehdyssä musiikissa pitäisi tuutata kaikkea koko ajan ja toki rosoakin saa olla, mutta sitä voi toteuttaa ilmankin että jätetään oleellisia osia musiikista pois. Esimerkiksi Kingston Wallin levytykset ovat minusta hyvä esimerkki siitä, kuinka toisaalta matalemmatkin bassotaajuudet jytisevät mukavasti silloin kun on jytistäkseen ja diskantit toistuvat kirkkaina niillä paikoin kun niitä on, mutta kokonaisuus ei ole kuitenkaan liian sliipattu.
"Yhdistelmä nyt voitolla kakka" - haitaripartio | |
Veikkaan autotunea ja protools | |
Welho-77: Veikkaan autotunea ja protools
70-luvun autotunessa oli vielä pheelistä, mutta PT meni jo silloin meikästä huonompaan suuntaan ollen rautariippuvaista.
K.F.S. is the Only Law | |
Ennen 70-lukua harvalla kuluttajalla oli käytössään kovinkaan laadukasta äänentoistolaitteistoa. Niinpä niitä levyjä ei tarvinnut tuottaakaan niin viimeisen päälle. Hi-Fin yleistyessä tuotannon laadusta viimeistään tuli merkittävä myyntivaltti, vaikka suuri osa kuuntelusta toki tapahtui edelleen vaatimattomilla vehkeillä.
Hi-Fi - aikakausihan oli ja meni. Nykyään tilanne on hiukan samanlainen kuin ennen 70-lukua, kun ihmiset kuuntelevat musaa paskoilla laitteilla. Ala on toki sen verran kehittynyt, että kompressoimalla ja taajuuskaistoja optimoimalla saadaan musiikki kuulostamaan hyvältä nimenomaan haasteellisissa ympäristöissä - hyvissä olosuhteissa kuunneltuna nykyaikainen musiikkituotanto kylläkin häviää 6-0 seitskytluvun mestariteoksille.
Bändissä tärkein tehtäväni on tukea laulajan tulkintaa ja sitä tekstiä mitä hän tulkitsee. | |
Henri Henri Olavi: 70-luvun autotunessa oli vielä pheelistä, mutta PT meni jo silloin meikästä huonompaan suuntaan ollen rautariippuvaista.
Olenko tosikko?? Sori, mutta kun koskaan ei voi olla varma :o)
Asus P5B, E6600 Core 2, E-MU 1820, 2 G RAM, GF 7300, XP, SONAR 8.5
Keski-ikäisellä amatöörillä on se etu, että edessä olevia turhautumisen vuosia on vähemmän. | |
Kalmo: Olenko tosikko?? Sori, mutta kun koskaan ei voi olla varma :o)
En itsekään ollut varma vastaamani edellisen viestin sisällön huumoriasteesta.
K.F.S. is the Only Law |  Epämuusikko
02.07.2017 19:32:32 (muokattu 02.07.2017 19:33:01) | |
|
50-60-lukujen jazzäänitteet ainakin kuulostivat keskimäärin paremmalta kuin 80-luvun. Mutta siitä joskus toiste.
Van Gelder kyllä.
"Thank you for the music, white boy". 6-stroke troll #1 | |
Henri Henri Olavi: 70-luvun autotunessa oli vielä pheelistä
olihan siinä https://www.youtube.com/watch?v=59OmAM8411w
Maan päältä on Lesbos valinnut minut laulamaan kukitettujen neitsyidensä salaisuudesta |  lapio
05.07.2017 13:21:44 (muokattu 05.07.2017 13:22:24) | |
|
pliksu: Osaakos joku sanoa näkökulmia siihen, miksi useampi nykyartisti, kotimaisena esimerkkinä mainittakoon Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen, ovat vaihtaneet takaisin polaroidiin, ts. vannovat tuhnusaundin nimeen? Sympaattistahan se on kieltämättä, mut olisi hauska kuulla miltä nää artistit kuulostaisivat ilman lofi-filttereitä.
Oiskohan pääsyy siinä, että ovat aloittaneet kötöstelemällä kotona, kun ovat persaukisia hippejä ja ei ole ollut varaa mennä studioon? Siinä sitten harrastellessa on löytynyt se oma hyvä workflow ja soundi, jolla suosiota on tullut, eikä sitten ole ollut tarvetta vaihtaakaan ns. ammattimaisempaan tuotantoon? Tuollainen DIY meininki/jopa itsetarkoituksellinen käppäisyys on muutenkin uponnut hyvin hipstereihin jo pitkään. | |
Bullitt: Itse ainakin pidän ihan faktuaalisesti paskempana äänimaailmaa, jossa osa kuultavasta taajuuskaistasta jää toistumatta studiotekniikan ja äänentoistokamojen alkeellisuuden takia, kuten tarpeeksi vanhassa musiikissa tuppaa olemaan.
Tämä on sun totuus, mutta ei kaikkien totuus. Itse kuuntelen 50-luvun rokkenrollia paljon mieluummin 50-luvun soundeilla kuin nykypäivän soundeilla. Itse pidän eniten kasarisoundeista, mutta 50-, 60- ja 70-lukujen soundeissa on kaikissa oma kiehtova fiiliksensä. Kyse on estetiikasta. | |
Velli: Tämä on sun totuus, mutta ei kaikkien totuus. Itse kuuntelen 50-luvun rokkenrollia paljon mieluummin 50-luvun soundeilla kuin nykypäivän soundeilla. Itse pidän eniten kasarisoundeista, mutta 50-, 60- ja 70-lukujen soundeissa on kaikissa oma kiehtova fiiliksensä. Kyse on estetiikasta.
Se on vähän niinkuin tykkäisi tietyn aikakauden taidesuuntauksesta, arkkitehtuurista, designista yms. Epätarkemmallakin pensselillä hutaistu teos on joskus tosi kiinnostavaa tutkailtavaa - tämä ei toki poissulje, etteikö voisi samanaikaisesti pitää myös detaljin tarkasti piirretystä jäljestä.
Itse henk.koht. korvaparini ovat vaan tottuneet nautiskelemaan vanhan rokkenrollin, bluesin etc aikalaisgenret rupisena, mutta nämä taitaa olla tosiaan niitä makuasioita, että millä lisukkeilla itsekukin hampurilaisensa nauttii. Epäilemäti Django tai Robert Johnson olisivat toki olleet innoissaan, jos digitaalinen äänentallennus olisi keksitty 80 vuotta sitten?
Mutta orkkiskysymykseen... hmm.... jossakin vaiheessa 70-lukua suomi-iskelmä meni vähän tumppusaundisemmaksi? Se oli varmaan se rumpujen lähimitys ynnä muut mahdolliset seikat? Vielä joskus 60-70-lukujen vaihteessa oli aika isoja kaikuja, esim. Lasse Mårtensonin "Limonero", Irwinin "Las Palmas" ja Katri Helenan "Maailman pihamaat"... hauskaa luettavaa tuo keskustelun alussa mainittu Juha Korvenpään väittäri "Paavot kehiin". Täytyypä lukaista itsekin taas.
Krooninen sävelkorvan tulehdus ja ajoittainen rytmitajuttomuustila | |
Se estetiikka on luotu jälkeenpäin, silloin tehtiin niillä kamoilla millä voitiin ja oltais tehty paremmilla jos olis semmoisia ollut. | |
antnis: Se estetiikka on luotu jälkeenpäin, silloin tehtiin niillä kamoilla millä voitiin ja oltais tehty paremmilla jos olis semmoisia ollut.
Minulle ennen (noin) 1975 tehdyn musan magia on siinä, että koska ei ollut mahdollisuuksia/resursseja/tekniikkaa hioa juttuja epäinhimillisyyksiin ja rakennella biisejä 10 sekunnin palasista, äänityksiin jäi aina ripaus liveä.
Virheineen, huonekaikuineen ja epätäsmällisyyksineen jossain 50-60-luvun biiseissä on usein sellaista fjongaa, mitä ei nykyään juuri kuule. Jonkinlaista arvaamattomuutta. Ihan kuin joka kuuntelukerralla odottaisi, että meneeköhän toi kohta nyt paremmin vai huonommin.
Asus P5B, E6600 Core 2, E-MU 1820, 2 G RAM, GF 7300, XP, SONAR 8.5
Keski-ikäisellä amatöörillä on se etu, että edessä olevia turhautumisen vuosia on vähemmän. | |
antnis: Se estetiikka on luotu jälkeenpäin, silloin tehtiin niillä kamoilla millä voitiin ja oltais tehty paremmilla jos olis semmoisia ollut.
Ei sitä estetiikkaa kukaan ole luonut. Se on jokaisen kuulijan omassa korvassa. Toisen estetiikantajun mukaan 50-l. soundit ovat huonot ja toisen mielestä hyvät. Estetiikassa on kyse makuasioista. Silloin, kun makuasioissa aletaan puhumaan absoluuttisista totuuksista, liikutaan heikoilla jäillä. Itse asiassa silloin on jää jo pettänyt alta. | |
Velli: Ei sitä estetiikkaa kukaan ole luonut. Se on jokaisen kuulijan omassa korvassa. Toisen estetiikantajun mukaan 50-l. soundit ovat huonot ja toisen mielestä hyvät. Estetiikassa on kyse makuasioista. Silloin, kun makuasioissa aletaan puhumaan absoluuttisista totuuksista, liikutaan heikoilla jäillä. Itse asiassa silloin on jää jo pettänyt alta.
50-luvun ja varsinkin vanhempi äänitystekniikka oli rajoittunutta, se on yks ja sama tykkääkö joku siitä enemmän kuin nykyisestä, ei muuta asiaa. Siinä mielessä ne ovat absoluuttisesti huonommat, että ne eivät toista yhtä hyvin sitä, mitä äänitystilanteessa on kuultu, kuin nykyiset äänityslaitteet. Rajoittuneisuuden estetiikka on sitten tosiaan kokonaan eri juttu. | |
antnis: 50-luvun ja varsinkin vanhempi äänitystekniikka oli rajoittunutta, se on yks ja sama tykkääkö joku siitä enemmän kuin nykyisestä, ei muuta asiaa. Siinä mielessä ne ovat absoluuttisesti huonommat, että ne eivät toista yhtä hyvin sitä, mitä äänitystilanteessa on kuultu, kuin nykyiset äänityslaitteet. Rajoittuneisuuden estetiikka on sitten tosiaan kokonaan eri juttu.
Taas joku ilmaisi asian, mitä itse koitin monisanaisesti kertoa, selvästi selkeämmin ja lyhyemmin.
"Yhdistelmä nyt voitolla kakka" - haitaripartio | |
Bullitt: Itse ainakin pidän ihan faktuaalisesti paskempana äänimaailmaa, jossa osa kuultavasta taajuuskaistasta jää toistumatta studiotekniikan ja äänentoistokamojen alkeellisuuden takia, kuten tarpeeksi vanhassa musiikissa tuppaa olemaan. Ja ihan varmastihan monet vanhat jäärät olisivat käyttäneet nykyaikaisempia studiovehkeitä jos aikoinaan sellaisia olisi ollut tarjolla.
Muuten tavallaan hirveän kiva mielipide, mutta saatat haukkua väärää puuta. Loppuformaatti ja sen ympärillä olevat lopputuotantoratkaisut ovat sanelleet merkitsevän paljon äänenlaadun hyvyyttä sekä estetiikkaa. Yritin tähän heikoin tuloksin googlata erästä tovi sitten lukemaani jonkun vanhan klassikkostudiojäärän haastattelua, jossa hän kertoili, kuinka 80-luvulle asti suurimpia downereita oli se, miten projektit yksi toisensa jälkeen kuulostivat vinyylille päädyttyään aivan hirveiltä ja mutiloiduilta verrattuna studiolta lähteneisiin masternauhoihin. "You can't really be jealous of something you can't fathom." -Nigel Tufnel
Saatanan kojootti | |
jannu: Muuten tavallaan hirveän kiva mielipide, mutta saatat haukkua väärää puuta. Loppuformaatti ja sen ympärillä olevat lopputuotantoratkaisut ovat sanelleet merkitsevän paljon äänenlaadun hyvyyttä sekä estetiikkaa. Yritin tähän heikoin tuloksin googlata erästä tovi sitten lukemaani jonkun vanhan klassikkostudiojäärän haastattelua, jossa hän kertoili, kuinka 80-luvulle asti suurimpia downereita oli se, miten projektit yksi toisensa jälkeen kuulostivat vinyylille päädyttyään aivan hirveiltä ja mutiloiduilta verrattuna studiolta lähteneisiin masternauhoihin.
Eikös jo pitkään ole tullut noita uusintajulkaisuja "from remastered original studio tapes", eivät ne sen kummoisempia ole kuin orggis vinyylitkään. |  Kefiiri
12.07.2017 19:49:31 (muokattu 12.07.2017 19:50:51) | |
|
jannu: Muuten tavallaan hirveän kiva mielipide, mutta saatat haukkua väärää puuta. Loppuformaatti ja sen ympärillä olevat lopputuotantoratkaisut ovat sanelleet merkitsevän paljon äänenlaadun hyvyyttä sekä estetiikkaa. Yritin tähän heikoin tuloksin googlata erästä tovi sitten lukemaani jonkun vanhan klassikkostudiojäärän haastattelua, jossa hän kertoili, kuinka 80-luvulle asti suurimpia downereita oli se, miten projektit yksi toisensa jälkeen kuulostivat vinyylille päädyttyään aivan hirveiltä ja mutiloiduilta verrattuna studiolta lähteneisiin masternauhoihin.
Meinaatko että ennen vanhaan levyt ja masterit ovat kuulostaneet keskenään erilaisilta studiojäärien vilpittömistä pyrkimyksistä huolimatta? En tajua miten se tekisi Bullitin kommentin mitenkään epärelevantiksi.
Edit: luin sen vielä kerran ja nyt tajuan :D
En ole musiikin asiantuntija. | |
Se nyt on tietysti ollut selvää jo ainakin 50-luvulta saakka, että vinyylille kaivertaminen on ollut se pullonkaula, joka on muuttanut sointia studiossa kuultuun verrattuna. Tämä on tietysti tiedetty jo studiossa, ja asia on pyritty ottamaan huomioon. (Jonkinlainen pullonkaula on myös CD:lle masteroitaessa, mutta se ei ole läheskään niin selvä.)
Alkuperäinen kysymys kai käsitelee tilannetta, jossa verrataan 60-luvun puolivälin äänitettä 70-luvun äänitteeseen samassa formaatissa (reiluinta olisi varmaankin verrata juuri vinyylejä) ja pyritään selvittäämään, mikä äänitystekniikassa ja tuotantotavassa muuttui.
"Käytös siivo ja hillitty sopii lehmälle"
- Laura Latvala | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
