| Aihe: Millaista on sävelten ja sanojen yhteiselämä? | |
|---|
 itsy
30.10.2010 02:11:00 | |
|
Sakmongkol: Siis, hä. Yritin kuunnella oikein tarkkaan ja kyllähän siellä loppusoinnut oli joka paikassa, vaikkakin olivat järjestään yksitavuisia ja melko heikkoja.
Paino on kuitenkin muualla kuin osuvissa loppusoinnuissa, kyllä sieltä sointuvuutta löytyy mutta ei täsmällisesti tavutettuna tai muuten järjestelmällisesti. Ei kuitenkaan kummallista taidedadaa.
oivoi | |
Itchy: Paino on kuitenkin muualla kuin osuvissa loppusoinnuissa, kyllä sieltä sointuvuutta löytyy mutta ei täsmällisesti tavutettuna tai muuten järjestelmällisesti. Ei kuitenkaan kummallista taidedadaa.
No juu. Mutta tuollaistahan suurin osa musiikista on, eli huonosti tehtyjä loppusointuja. Voi sitäkin yrittää naamioida riimittömyydeksi, mutta jos jotain pitää tehdä väärin ja huonosti niin senkin voisi tehdä tyylikkäästi ja kunnolla. | |
Sakmongkol: Siis, hä. Yritin kuunnella oikein tarkkaan ja kyllähän siellä loppusoinnut oli joka paikassa, vaikkakin olivat järjestään yksitavuisia ja melko heikkoja.
Kyllä se on niin että täysin loppusoinnuton lyriikka on paskaa. Kuka hyvänsä osaa kirjoittaa sellaista, ja verukkeeksi ei käy se että sanojen "merkitys" on jotenkin syvällisempi. Loppusoinnun tarkoitus on se että teksti ylipäätään kuulostaa lyriikalta. Muutenhan voitaisiin jossain toistuvassa melodiassa muillakin soittimilla soittaa loppuun aina eri nuotti, mielivaltaisesti valiten. Ei kuulosta musiikilta enää.
Tämän näkemykseni perustan sille, että laulu on ensisijaisesti instrumentti muiden joukossa, ja sen kuuluu soittaa melodioita oikeista nuoteista samalla tavalla kuin muidenkin instrumenttien, sillä lisähaasteella että myös riimien kuuluu mennä oikein. Sanojen merkitys on täysin toissijaista. Tämä on fakta musiikista puhuttaessa, muussa lyriikassa voi olla eri säännöt, ja onkin.
Ja vielä kaikkein parasta lyriikkaa on mitallinen runous, loppusoinnuilla tietty, ja musiikissa on se huono puoli että mitoissa voidaan kusettaa pitkittämällä lyhyitä tavuja tai ahtamalla liikaa tavuja lyhyeen tilaan. Valitettavan harvoin musiikissa mitat menee oikein, ja loppusoinnutkin on parhaimmissakin tapauksissa kaksitavuisia. Siksi instrumentaalimusiikki on parempaa, tai sitten sellainen laulettu musiikki jossa ei ole merkityksellistä sanoitusta tai sanoja ollenkaan, vaan pelkkiä tavuja, koska ne saa tyhmempikin menemään oikein.
Sanan ja sävelen yhteistyöstä
Näkemykseni on se, että jos on laulua jossa on ymmärrettävia sanoja on oletusarvo se, että ne tuovat syvemmän merkityksen musiikkiin herättäen tarkempia tunteita kuin mihin pelkkä instrumentaalimusiikki kykenee. Ottakaamme esimerkiksi Sibeliuksen "Kullervon", eikö kukin suomalainen pakahdu kun kolmannessa osassa kahden instrumentaaliosan jälkeen mieskuoro aloittaa:"Kullervo, Kalervon poika sinisukka Äijön lapsi..."? Näin ollen tämä tarkoittaa sitä, ettei laulumelodian tarvitse olla musiikilliseltaan arvolta niin hyvä kuin instrumentaalimelodia, jos sillä on merkitys, scat-laulu ja muu dadailu on tietenkin oma asiansa, mutta hyvä teema toki kasvattaa myös lyriikan arvoa ja päinvastoin.
Sävelen toistuvuudesta
Kiinnitin huomion kohtaan:"Muutenhan voitaisiin jossain toistuvassa melodiassa muillakin soittimilla soittaa loppuun aina eri nuotti, mielivaltaisesti valiten. Ei kuulosta musiikilta enää." Minun täytyy olla erimieltä, esimerkiksi Ukko Nooan ensimmäisen säkeen viimeinen nuotti voidaan aivan hyvin korvata millä tahansa sävelellä ja se kuulostaa aivan musiikilta ja on perusteltavissa jatkosta ja kontekstista riippuen. (esimerkiksi voidaan käydä läpi kromaattisen asteikon kaikki muuta 11 nuottia kunnes päästään oikeaan)
Laulusta instrumenttina
Monissa kulttuureissa laulu ei ole instrumentti muiden joukossa vaan juuri se on tärkein "soitin" musiikissa, sillä voidaan välittää epiikkaa ja pyhää toisin kuin "absoluuttisella musiikilla", jolla toki voidaan tehdä sama, mutta vasta kun laulumusiikista kehittynyt kielioppi on tarpeeksi tarkkaa. Jos sanoilla ei ole laulussa merkitystä voidaan esittää kysymys:"Miksi lainkaan laulaa sanoja kun voi laulaa siansaksaa?" Miksi säveltää runoja jos dadailulla saa saman vaikutuksen aikaan? Tai miksi laulaa kun voi soittaa? Hyvän esimerkin sanojen vaikutuksesta saamme, jos korvaamme minkä tahansa sanoituksen rumimmilla sanoilla mitä tiedämme. Merkityksen muuttuminen on selviö.
Runoudesta
Mitallinen runous on parhaimmillaan hienoa. Mitaton runous on parhaimmillaan hienoa. Nykyaikana vakavan mitallisen runouden teko vaatii erittäin hyvät perusteet. |  Lesko
30.10.2010 11:45:45 (muokattu 30.10.2010 11:49:15) | |
|
Sakmongkol: Kyllä se on niin että täysin loppusoinnuton lyriikka on paskaa. Kuka hyvänsä osaa kirjoittaa sellaista, ja verukkeeksi ei käy se että sanojen "merkitys" on jotenkin syvällisempi.
...
Ja vielä kaikkein parasta lyriikkaa on mitallinen runous, loppusoinnuilla tietty...
Kyllä tämä nyt on aika paskaa kanssa. En nyt tiedä, että miten tätä pitäisi lähestyä, mutta ei loppusoinnuton lyriikka tarkoita, että se on "mitä-vaan-mitä-kuka-vain-osaa". Runomittoja on paljon ja hienoimmat niistä on itselleni ainakin kalevalamitta ja heksametri, kummassakaan ei loppusoinnut ole itseisarvona ja kuka vain ei niitä kirjoita, se on varmaa. Loppusointuja kylläkin kirjoittaa juurikin "kuka-hyvänsä."
Loppusoinnulliset runot ja sanoitukset ovat toki erittäin hienoja parhaimmillaan, tästä paras esimerkki on tietenkin Eino Leino, mutta juurikin populaarimusiikin loppusoinnutukset ovat usein niin köpöä schaibaa, että huh. Tekstin poljento ja rytmitys on paljon tärkeämpää kuin se pakollinen loppusointu.
E: no joo, irrottat tosin kirjoituksessa biisien sanoitukset ja muun lyriikan. Minusta niitä ei tarvisi pitää niin erillään toisistaan... :) | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
