Muusikoiden.net
07.12.2016
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

05.07.2006: Steve Vai, Nosturi 11.10.2005


Eric Sardinas oli jo tuttu muutaman vuoden takaisesta Järvenpään Puistobluesista. Alku oli taas niin raju, että se oli sitten sitä menoa. Dobro sai sellaista kyytiä ettei siinä meinannut pysyä perässäkään. Herkkiäkään kohtia ei Eric täysin unohtanut, ne antoivat onneksi pienen hengähdystauon. Välillä vaan huvitti, kun basisti kehui yleisöä vähän liikaakin jenkkiläiseen tapaan, mutta meininki oli kieltämättä tosi hyvä!

Rumpalikin pääsi heittämään jo nykyään pakkopullalta tuntuvan soolonsa, mutta ei paha! Eric piiloutui jostain syystä nahkastetsoninsa taakse, mutta paita lähti setin loppupuolella paljastaen hikistä ja tatuoitua kitaristia. Mutta Jimi Hendrix'mäinen raaka bluesävytteinen rock'n'roll oli pääasia ja sitä sai sopivan tunnin annoksen.

Sardinas oli ehkä turhankin raju lämmittelijä odotetulle pääesiintyjälle Steve Vaille Breed-bändeineen, kun Vain vaisu aloitus ei tuntunut aluksi oikein miltään! Help, what a hell? Aaaargh! Tältäkö tämä nyt tuntuukin? Onneksi ei! Hetken infernaalisen kauhuntunteen jälkeen alkoi kaksi ja puolituntiseksi venynyt fantastinen konsertti tuntuakin joltakin.

Steve oli parhaimmillaan herkissä ja samalla mahtavissa sooloissa, jotka pysäyttivät veren täysin. Raskaimmat biisit potkivat taas verenkierron liikkeelle ja pienet Steven puheosuudetkaan eivät tunnelmaa latistaneet, päinvastoin! Mm. jutut bändin hullusta rumpalista huvitti ja muutenkin ne antoivat Stevestä inhimillisen kuvan vaikka hän onkin Kitaran Jumala.

Täydellinen kitaristi tarvitsee bändiinsä täydellisiä muusikoita ja heillekin annettiin riittävästi tilaa. Tony MacAlpinen ja Steven soittamat unisonot olivat aivan mieletöntä kuunneltavaa ja Tonyn kosketinsoolo vertaansa vailla. Klassisen pianon opiskelun huomasi selvästi ja siihen sekottui todellisen muusikon näkemystä. Maailman parhaaksi basistiksi mainittu (eikä turhaan) Billy Sheehan heitti hieman sekavan ja vaihtelevan soolonsa, mutta basso onkin aika vaikea soolosoitin. Hullu rumpali Jeremy Colson esitti erikoista ja mielenkiintoista juttuansa sekä yksin että Steven kanssa käyttäen kielloista huolimatta jopa Vain kitaraa rytmisoittimenaan, lattiakaan unohtamatta. Dave Weiner:iakaan ei voinut mitenkään ohittaa vaikka hän jäikin ehkä vaatimattomimmaksi osuudellaan.

Musiikki vaihteli täysin sähköisestä puoliakustisiin ja välillä huvittaviinkiin esityksiin, olisikohan Frank Zappa -vainaalla vieläkin vaikutuksensa? ~(;-))~ Stevellä oli musiikin vakavuudestakin huolimatta lähes jatkuvasti huvittavia ilmeilyjä ja jonkinasteista flirttailuakin yleisön kanssa. Melkeinpä ainoastaan futuristinen valohahmo toi Steven vakavimman puolen esiin.

Odotettu For Love of God olikin se illan huipennus.

Kaiken kaikkiaan Steven ällistyttävä taito saada kitarasta irti kaiken sen, josta me maalliset matoset unelmoimme vain märimmissä unissamme, oli sitä mitä oltiin tultukin hakemaan ja sitäkin sai taas aivan liian vähän!

P.S. Valitettavasti yhtään kuvaa ei tullut otettua...

P.P.S. Piti muokata vähän juttua, kun siihen oli jäänyt omituisia ja haittaavia DOS-ruutuja. Päivämäärä oli pakko merkitä ja näin tuli sitten muokkauspäivä heti ekaksi...zorgen!

Kirjoittanut kkantola 07.11.2005


Arvostelu

3,73,73,73,73,7    (3 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

4ndrew: vois kirjoitta pikkasen enemmän...
kkantola: No johan kävi ohraleipä, juttu jäi vähän vaiheeseen (jaa vähän) ja noin moni oli kerinnyt lukemaan jo sen. No ny siinä on vähän enemmän tekstiä...
4ndrew: nonyt näyttää paremmalta, plussaa
Slade: Liian vähän sisältöä

Yhteensä 4 kommenttia. Lisää kommentti!

Artikkelit: Keikkatunnelmat

Tulostettava versio

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

Hosted by Nebula.fi

 

Copyright ©1999-2016, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti