Muusikoiden.net
05.06.2020
 

Etusivulle
ArtikkelitHakuOmat artikkelit
Palaute

18.04.2020: Parhaat reseptit - Ghost in the machine


Parhaat reseptit - Ghost in the machine

Vuosia sitten olin Kathmandun laitamilla eräässä antiikkikaupassa. Hyllyillä oli suurimmaksi osaksi samaa tavaraa kuin monissa muissakin pienissä puodeissa. Lähinnä matkailijoille tarkoitettua rihkamaa sekä ammattimaisesti patinoitua antiikkia, joka parhaimmillaan saattoi olla vasta edellisellä viikolla valmistettua. Oli kuitenkin hiljainen kauppapäivä ja päädyin jutustelemaan omistajan kanssa niitä näitä säästä ja Nepalin lähestyvistä parlamenttivaaleista. Jopa itsenikin yllättäen huomasin yhtäkkiä kesken arkisten aiheiden kysyväni häneltä löytyisikö liikkeestä mahdollisesti vanhempaakin tavaraa kuin nyt esillä olevat kynttilänjalat sekä jumalten kuvat. Sain vastaukseksi pitkän arvioivan katseen, mutta lopulta tarkastettuaan, että paikalla ei ollut ketään muita ja ilmeisesti läpäistyäni arvioivan katsetestin, myös käden heilautuksella kutsun seurata häntä myymälän takaosaan, josta hyllyn taakse kätkeytyvä ovi johti huonosti valaistuun takahuoneeseen. Tuo tila, jossa oli pelkkä maalattia, oli kattoa myöten täynnä täydellisen sekasotkun muodossa kaikkea mahdollista. Vanhoja radioita, rikkinäisiä kenkiä, puun kappaleita, reunoistaan palaneita ja ajan kellastamia papereita, metallin kappaleita, tauluja. Kaikkea. Omistaja, arvioni mukaan 40 -vuotias, rehellisen oloinen mies, kehotti minua rauhassa tutkimaan mitä hyllyiltä ja lattialta löytyy ja kysymään mikäli jokin esine erityisesti kiinnostaisi. Pitääkseni tarinan lyhyenä kerron vain kahdesta.
Ensimmäinen oli rituaalinaamio. Ei kuitenkaan sellainen viattoman värikäs matkamuisto, vaan toista sataa vuotta vanha, hampaista, sarvista, luusta sekä karvasta metallilla ja nahkasuikaleilla koottu musta, vääristyneitä demonin kasvoja muistuttava ilmestys. Sitä oli käytetty Tiibetin, Intian tai Nepalin maaseudulla jonkinlaisena uskonnollisena esineenä. Merkittävää tässä kapineessa oli se, että pelkästään sen katsominen, saatika kädessä pitäminen, oli ahdistavaa. En osaa tarkasti sanoa miksi, mutta koko ajan jokin pään sisällä suositteli hankkiutumaan siitä eroon. Osittain ehkä hygieniasyistä, sillä naamion irvistävän suun pielien pitkiin mustiin karvoihin kuivunut tumma tahmea lika ei aivan varmasti ollut isoäidin sekamehua. Mainitsin asiasta ja omistaja tietoisesti esineeseen koskematta nyökkäsi tietävänsä mistä puhuin ja ehdotti, että nostaisin naamion takaisin hyllyyn.

Toinen oli nippu tiibetiksi kirjoitettuja suorakaiteen muotoisia paperiliuskoja. Näitä tekstejähän ei koskaan sidottu kirjaksi, vaan sivuja pidettiin järjestyksessä kauniisti koristelluissa rasioissa sekä kääreissä, joista pinon ylin, luettu sivu, aina nostettiin syrjään. Osaan tiibetiksi vain yhden, kissaa tarkoittavan sanan, joten vasta vuosia myöhemmin eräs henkilö tulkitsi nämä tekstit minulle. Ne ovat kuulema osa buddhalaisuuden oleellisia perusopetuksia. Tätä tietämättä olin kuitenkin jo ihastunut kellastuneisiin, osin palaneisiin sekä toukkien järsimiin liuskoihin. Joku oli mahdollisesti kävellen kantanut ne Himalajan yli paetessaan Tiibetista ja nyt minä valitsin niistä muutamia, mielestäni kauniimman näköisiä, matkamuistoksi. Maksoin myyjän pyytämän hinnan tinkimättä. Nuo liuskat ovat edelleen kirjastoni seinällä kehystettynä ja niiden ohi kulkiessa tulee edelleen mieleen lämpimiä muistoja koko siitä pitkästä matkasta, jonka ne repussani kulkivat Suomeen. Niissä on silti muutakin. Jostain syystä haluan pitää ne esillä ja katselen niitä mielelläni. En voisi ikinä kuvitella myyväni niitä pois, sillä tiedän, että mikään saman kokoinen ja värinen pala paperia ei tuntuisi samalta. Ei edes 100% tarkka kopio.

Mielestäni analoginen nauhakaiku ei ole digitaalisesti mallinnettua parempi. Parhaimmillaankin, uusi tai varmasti läpikotaisin huollettu vanha nauhakaiku, pitää todennäköisesti enemmän ääntä. Se on epätarkempi toistoissaan ja lisäksi sitä käyttäessä mielen perukoilla hiipii usein pelko siitä, että vehje saattaa lakata toimimasta millä hetkellä hyvänsä. Erityisesti tuo ajatus saa lisää valtaa koneen jo lämmettyä pitkän käytön jälkeen sen verran, että kuumien osien, laakerirasvan ja sähkön haju tuntuu nenässä. En muista koskaan jännittäneeni ns. tavallisen kitarapedaalin hajoavan. En myös useinkaan mieti uuden laadukkaan kitaravahvistimen luotettavuutta, mutta 60- ja 70 -luvuilla kasattujen koneiden kanssa takaraivossa välillä kuiskii tuo viheliäinen epäilyksen ääni, jos soittoa on tullut kuulemaan itseni lisäksi joku muukin. Silti käytän näitä lämmössä pehmenevälle verhoiluliimalle tuoksuvia laitteita mieluummin kuin mitään muuta. Haluan myös aina ehtiessäni avata ne ja tutkia niitä. Haluan soittaa niitä päivittäin sekä kerätä niitä jatkuvasti lisää. Minulta kuitenkin vei vuosia tajuta, että mieluummin ei tarkoita samaa kuin parempi. Tässä oli kavala ansa! Nämä kauniit vanhat esineet synnyttivät niin voimakasta mielihyvää, että se johti minua harhaan.

https://www.youtube.com/watch?v=x-OZd5xwHWE&t=18s

https://www.dropbox.com/s/qbewrgjs31ptxxp/VID_32110105_224622_718.mp4?dl=0

Vuoden 1973 Fender Dual Showman on nähnyt maailmaa. Konehuone on selvästikin saanut joskus kosteutta, kotelo oli perusteellisen liimauksen tarpeessa ja yleisestikin vahvistin näytti siltä kuin keski-ikäinen mies nyt näyttää tupakoituaan ja kaljoiteltuaan elämänsä aikana enemmän kuin vähemmän. Tämä vahvistin on se B -luokan poliisielokuvien viiden päivän parransängellä varustettu viinaanmenevä yksityisetsivä, joka pyörii edullisemman hintaluokan bordellien nurkilla ja hakkaa haluamansa tiedot epäillyistä. Koska laitteen edellinen omistaja kuitenkin oli vahvistimen ammattimaisesti huoltanut ja tiennyt täsmälleen mitä teki, maailmaa nähneen ulkokuoren alla piileskeli edelleen upea, puhdas 100W kitarasaundi. Best of both worlds, sanoisi amerikkalainen James Bondin karismaattinen ulkokuori ja sisällä täydellinen insinöörityön taidonnäyte. Showman on yksi niistä laitteista, joka kuulostaa jokaisen soittajan ja kitaran perässä erilaiselle. Pienetkin yksityiskohdat kitarakaapelin toisessa päässä toistetaan tarkasti kaiuttimen läpi. Niin virheet kuin mestariteoksetkin. Ja tässä on juuri sen vahvuus! Watkinsin nauhakaiku on puolestaan täydellinen vastakohta. Sen etuaste lämmittää ja työstää kitaran signaalin juuri haluamansa kaltaiseksi, riippumatta kuka sitä soittaa tai millä instrumentilla ja mihin vahvistimeen. Ja joka kerta se kuulostaa samalle, yhtä upealle, niin virheet kuin mestariteoksetkin. Ja tässä on juuri sen vahvuus!

Näiden molempien koneiden sisällä asuu kummitus. Kuten silmillemme näkymätön ihmisen tietoisuus, joka on yhteydessä aivoihimme, mutta ei ole silti vain pelkät aivot, myös joissain vanhoissa esineissä hiiviskelee niiden osien summan ulkopuolelle jäävä tekijä. Jotain sellaista oli vanhassa rituaalinaamiossa, tiibetiläisissä paperinsuikaleissa ja niin on myös kaikulaitteessani ja vanhassa vahvistimessa. Se on se tekijä joka viritti minulle kavalan ansan ja hämää uskomaan näiden instrumenttien olevan parempia kuin mikään muu. Sokkotestissä vastaisin varmasti tilastotieteen kaavojen mukaisesti väärin, jos joutuisin tunnistamaan saundeja pelkällä korvalla. Siksipä en suostu testeihin. Haluan pitää kiinni tästä harhasta ja kompensoida soittotaitojeni puutteita laitteiden karisman tuomalla mielihyvällä.

Showman on ollut nyt päällä kaksi tuntia ja kontrollipaneeli on jo käsin kosketeltavan kuuma. Olohuoneessa haisee kuumalle pölylle ja liimalle. Kaiun nauha on pyörinyt vielä pidempään ja tummaa pölyä magneettisen pinnan puolelta leijuu hiljalleen koneen valkoiselle kannelle. Yksikään äänittäjä ei varmasti hyväksyisi tätä taustakohinan määrää, vaikka varmasti arvostaisikin kupistani leijuvan kahvin tuoksun sekoittumista laitteiden omituiseen käryyn. Avarakatseisenkin äänittäjän ongelma lienee siinä, että jälkimmäistä ei pysty tallentamaan äänilevylle ja yhdistelmä toimii vain silloin, kun kokija on itse paikalla. Voisin jatkaa näiden tyhjänpäiväisten, pitkään kaikuvien sävelten näppäilyä vielä toiset kaksi tuntia. Miksi tämä ei koskaan tunnu täysin samalta laadukkaalla digitaalikaiulla ja uudella, vielä valmistajan takuun piiriin kuuluvalla vahvistimella? Miksi haluaisin rakentaa saundini näiden historian kummajaisten varaan?

Kirjoittanut heinovi1 18.04.2020

            1079×551  -  556 kt.

1080×810  -  195 kt.

1078×1375  -  639 kt.


Arvostelu

4,24,24,24,24,2    (15 arvostelijaa)
Kirjaudu sisään arvostellaksesi!


Kommentit

Robert: No nyt oli tarinointia, lisää tällaista! :)

Yhteensä 1 kommentti. Lisää kommentti!

Artikkelit: Omat soittokamat

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle

 Copyright ©1999-2020, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.  
Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti